Looking Glass (2018)

Tim Hunterin ohjaama Looking Glass edustaa Nicolas Cagen viime vuosien tuotannossa sitä järkevämpää, vähemmän hullua osastoa, mutta ikävä kyllä Jerry Rappin käsikirjoituksessa ei ole aineksia sen suurempaan teokseen.

Typerän parran kasvattanut ja silmälasit saanut Cage ja takavuosien tähdenlento Robin Tunney näyttelevät keski-ikäistä pariskuntaa, jonka pieni tytär on kuollut hiljattain. Jossain määrin elämässä kiinni pysynyt pariskunta ostaa vieraasta pikkukaupungista vanhan motellin vielä vanhemmalta mieheltä ja yrittävät uutta alkua. Se ei ole helppoa, kun kaupungin väki on vähintäänkin outoa ja motellin asukkaat toinen toistaan pervompia. Itse asiassa motellissa ei käy koko elokuvan aikana yhtäkään ihmistä, joka ei olisi pervo. Asukkaiden pervoilut ja motellin entisen omistajan rakentama tirkistelyikkuna alkavat kiinnostaa uutta omistajaa.

Looking Glassin käsikirjoitus on jäänyt puolitiehen: pariskunnan apaattisuuden syyksi kerrotaan heidän tyttärensä kuolema, jota ei käsitellä oikeastaan mitenkään, jolloin sen relevanttius tarinan ja juonen suhteen on melko kyseenalainen. Pariskunnan keskinäinen dynamiikka on suuressa roolissa, mutta sitäkään ei oikein käsitellä mitenkään. Entä sitten tarinan eräänlainen mysteeri sekä asiakkaiden pervoilut – niistä kerrotaan, muttei kiinnostavasti eikä kunnon lopputulokseen päästä.

Tässä tapauksessa Cagen muutamien aiempien leffojen hulluus olisi varmasti parantunut lopputulosta, sillä Looking Glassista puuttuu uskallus, vaikka sen tekijöillä on selvästi halua tehdä hyvää jälkeä. Hunterin ohjaustyöstä voi todeta sen verran, että vaikutteet ovat ilmiselvät – Psykosta David Lynchin koko tuotantoon – ja tuotannon resurssit vähäiset, eikä kunnon kuvauskalustoon ole käytetty tarvittavasti rahaa. Cagen monista muista viime vuosien elokuvista poiketen Looking Glassin jaksaa kuitenkin katsoa loppuun ilman erityisen suuria ponnisteluita.

LISÄMATERIAALI:

Ei lisämateriaalia.

BLU-RAY-JULKAISU: