Lumotut (2017)

Sofia Coppola on tunnustanut Lumottujen olevan nimenomaan uudelleenfilmatisointi Don Siegelin Korpraali John McB:stä (1971), ei uusi elokuvasovitus Thomas Cullinanin kehnoksi haukutusta romaanista, johon Siegelin elokuva pohjautuu. Lumotut onkin häpeilemättömän samanlainen Siegelin elokuvan kanssa, mutta vähemmän terävä.

Siegelin elokuvan pääroolissa nähtiin Clint Eastwood, jonka rooliin Coppolan versiossa astuu Colin Farrell – ja tekee kelpoa työtä, kunhan ei ala vertailla Eastwoodia ja Farrellia keskenään. Eletään Yhdysvaltain sisällissodan aikaa syvällä etelässä. Kahden naisen, viisikymppisen johtajaopettajan (Nicole Kidman) ja nuoremman opettajan (Kirsten Dunst) pyörittämä tyttöjen sisäoppilaitos on täynnä nuoria ja teini-ikäisiä tyttöjä. Tätä pysähtynyttä, täysin naisvoittoista arkea tulee sotkemaan lähistöltä sattumalta löytyvä pohjoisvaltioiden haavoittunut sotilas (Farrell). Naiset kursivat jalkansa teloneen korpraalin takaisin kasaan, mutta toipilas alkaa kiinnostaa niin molempia opettajattaria kuin yhtä oppilastakin (Elle Fanning).

Se, kenestä näistä kolmesta naisesta korpraali on lopulta eniten kiinnostunut, ei tule niin selkeästi esiin. Coppola on nimittäin tehnyt yhden ainoan suuren muutoksen Siegelin elokuvan käsikirjoitukseen nähden ja vaihtanut elokuvan naisnäkökulmaan. Se ei kamalasti muuta kokonaisuutta: edelleen kyseessä on pirullinen psykologinen tragikomedia. Siegel teki sen kuitenkin ensin ja paremmin.

Melkoisen pienellä rahalla tuotettu, 35:n mm:n filmille vanhassa eurooppalaisessa laajakuvaformaatissa kuvattu Lumotut on kaunis katsella – silloin, kun sen erittäin tummista kuvista jotakin selvää saa. Valoa ei varjossa näy tässä talossa ja sen pihamaalla, vaan ympäristö on yhtä pimeä kuin talon asukkaatkin.

LISÄMATERIAALI:

Kaksi dokumenttia elokuvan teosta.

BLU-RAY-JULKAISU: