Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille (2016)

Elokuvauransa Disneyn animaatio-osastolla aloittaneen Tim Burtonin tuotannossa mielikuvitukselliset ja humoristiset elokuvat ovat aina olleet pääroolissa. Lastenelokuviksi luokiteltaviakin teoksia löytyy useita, niistä tunnetuimpina Roald Dahlin Jali ja suklaatehdas (2005) ja Lewis Carrollin Liisa Ihmemaassa (2010). Niiden viitoittamalla tiellä Burton jatkaa nyt Neiti Pregrinen koti eriskummallisille lapsille -filmillä, joka pohjautuu Ransom Riggsin tuoreeseen romaaniin. Neiti Peregrinessä huumori, huoleton seikkailu ja verraton visuaalinen tyylittely on jäänyt pienempään rooliin kuin näissä kahdessa aiemmin mainitussa menestysfilmissä. Peregrine on pieniltä lapsilta kielletty toiminnallinen fantasiaelokuva kauhuelementeillä.

Asa Butterfieldin näyttelemä teinipoika Jake rakastaa hienoja satuja kertovaa isoisäänsä (Terence Stamp) enemmän kuin tylsää kirjailijaisäänsä (Chris O’Dowd) ja elokuvassa erittäin pieneen rooliin jäävää äitiään. Eräänä iltana Jake löytää dementiaa sairastavan isänsä kuolleena kotinsa takapihalta – silmät irti revittynä. Seuraa suruaika ja terapiaa. Jake muistaa isoisän lennokkaat tarinat lapsuudestaan walesilaisessa orpokodissa, jota Jake ja isä lähtevät katsomaan. Rannikkokaupunkiin päästyään he saavat tietää orpokodin tuhoutuneen 1940-luvulla natsien pommituksessa. Samana iltana Jake löytää tiensä silmukkaan ja saa nähdä, miten toisessa todellisuudessa eletään yhä tuota kohtalokasta päivää vuonna 1943, orpokoti on pystyssä ja asukkaat onnellisia. Neiti Peregrinen (Eva Green) rautaisella, mutta hellällä otteella johtaman orpokodin tytöistä vanhin (Ella Purnell) oli Jaken isoisän tyttöystävä ja ”ensirakkaus” syntyy näidenkin nuorten välille. Mutta onnea varjostavat todellisuus ja oikea elämä 2010-luvulla sekä orpokodin asukkaita vaanivat pahantahtoiset, murhanhimoiset oliot (johtajanaan Samuel L. Jackson), jotka ovat vastuussa myös Jaken vaarin kuolemasta.

Yli sadan miljoonan euron jättibudjetti on antanut Burtonille mahdollisuuden hyödyntää viimeistä huutoa olevia CGI-tehosteita ja yhdistellä näihin rakastamaansa stop motion -tekniikkaa. Tällä kertaa tosin tuntuu siltä, että tekniikka onkin pääosassa ihmisten ja tarinan sijaan. Visuaalisesti ansiokkaassa elokuvassa on kyllä omalaatuinen tarina, mutta Burtonin kaltaisen mestarin käsittelyssä siitä pitäisi saada aikaiseksi vetävämpikin elokuva. Liian pitkältä tuntuva elokuva menettää kiehtovan salaperäisyytensä tarinan edetessä, vaikka maaliin on vielä pitkä matka. Roolisuoritukset sen sijaan ovat hyviä, eritoten Butterfieldin ja Greenin, joka on näyttävä ilmestys kaikin tavoin. Parempi rooli Greenillä oli kuitenkin Burtonin Dark Shadowsissa (2012).

LISÄMATERIAALI:

Useita dokumentteja elokuvan teosta.

BLU-RAY-JULKAISU: