The Ottoman Lieutenant (2017)

The Ottoman Lieutenant tuo mieleen ne elokuvat, joissa joku elokuva-alasta kiinnostunut rahamies keksii tuottaa oman suurelokuvansa. Rahaa on, muttei sentään niin paljon, että olisi varaa muihin kuin sellaisiin näyttelijöihin ja ohjaajaan, joiden suosion suuret päivät ovat jo takanapäin – mutta suosio on sentään joskus ollut.

Jeff Stockwellin käsikirjoittama The Ottoman Lieutenant ei kerro nimensä mukaisesti Ottomaanien valtakuntaan riveissä palvelevasta luutnantista, vaan yhdysvaltalaisesta Lilliestä (Hera Hilmar). Lillie on vertauskuvallisesti värisokea sairaanhoitaja, joka saa tarpeekseen, kun kuolemaa tekevä musta mies lähetetään pois valkoisten sairaalasta. Vanhempiaan uhmaten Lillie lähtee ensimmäistä maailmansotaa käyvään Turkkiin vapaaehtoiseksi työntekijäksi sairaalaan, jossa ei potilaan uskontokuntaa tai kotimaata kysellä. Siellä hän rakastuu luutnantti Ismailiin (Michiel Huisman), kun taas sairaalan nuori lääkäri (Josh Hartnett) rakastuu Lillieen. Vanha lääkäri (Ben Kingsley) ei rakastu keneenkään, enää.

The Ottoman Lieutenantia on kritisoitu eritoten siitä, ettei se käsittele lainkaan armenialaisten kansanmurhaa, mikä tapahtui tuohon samaan aikaan. Sen lisäksi filmiä voi kritisoida kaikesta muustakin sisällöstä ja sisällöttömyydestä. Tarinaltaan ja juoneltaan se on kuin yhdistelmä Ernest Hemingwayn Jäähyväisiä aseille, Boris Pasternakin Tohtori Zhivagoa ja Kauniita ja rohkeita. Toteutukseltaan ja tuotantoarvoiltaan se on lähempänä tuota saippuasarjaa kuin Hemingwayn ja Pasternakin teosten suurfilmatisointeja, vaikka ei tämä mikään kengännauhabudjetin filmi olekaan. Joseph Rubenin (Isäpuoli, Vihollinen vuoteessani, Junakytät) ohjaus ja Daniel Aranyón kuvaus muistuttavat enemmän suuren budjetin tv-tuotantoa kuin valkokangaselokuvaa.

LISÄMATERIAALI:

Ei lisämateriaalia.

BLU-RAY-JULKAISU: