Mestaripakoilija (1968)

THE SECRET WAY OF HARRY FRIGG
Yhdysvallat 1968

Ohjaus: Jack Smight
Käsikirjoitus: Peter Stone, Frank Tarloff
Tuotanto: Hal E. Chester
Pääosissa: Paul Newman, Sylva Koscina, Andrew Duggan

1 tunti 45 minuuttia

Vuotta ennen George Roy Hillin ohjaamaa jättimenestystä Butch ja Kid – auringonlaskun ratsastajat nähtiin Paul Newman vastaavanlaisessa veijariroolissa sittemmin unohtuneessa Mestaripakoilijassa, joka on harvinainen komedia toisesta maailmansodasta. Newman näyttelee laiskaa sotamiestä, Harrya, joka on vastentahtoisesti värvätty sotimaan Eurooppaan. Kun armeijan kuri ei maistu, hän on päätynyt useammanin kerran vankilaan, mutta on aina onnistunut sieltä pakenemaan – vain jäädäkseen kiinni ja joutuakseen uudelleen telkien taakse.

Harry Friggin taidot tulevat tarpeeseen, kun italialaiset vangitsevat neljä liittoutuneiden prikaatinkenraalia. Vanhat miehet ovat kovin iloisia siitä, että vankilana toimii erään nuoren ja nätin kreivittären (Sylva Koscina) linna, jossa palvelu pelaa eikä vankeja millään lailla pahoinpidellä tai edes kuulustella. Niinpä Harryn on annettava italialaisten vangita itsensä, jotta hän voisi auttaa neljä muuta kenraalia pakenemaan. Jotta Harryn käskyt menisivät perille, tehdään hänestä näitäkin korkea-arvoisempi kenraali. Harry pääsee nyt sekä maksamaan potut pottuina vihaamilleen upseereille että liehittelemään nuorta, leskeksi jäänyttä kreivitärtä.

Harryn, kreivittären ja kenraalien lisäksi huumoria tarinaan tuo ”vankilaa” johtava italialaisupseeri (Vito Scotti), joka ennen sotaa työskenteli hienostohotellissa. Scottin näyttelemän palvelualttiin ja aina iloisen upseerin sekä hänen alaistensa kautta italialaisia kuvataan elokuvassa hauskoina velikultina. Brittiläiset upseerit ovat hieman kankeita tapauksia, ranskalaisupseeri on kovasti kiinnostunut ruoasta ja Harry on välitön, kansanomainen jenkki. Mutta natsit, joita sentään on elokuvassa muutama, ovat ennen kaikkea pahoja. Italialaiset eivät.

Hyvien näyttelijäsuoritusten varaan rakennettu elokuva on ohjaaja Jack Smightin parhaimpia saavutuksia. Epäilemättä näyttelijöillä, tai ainakin Newmanilla, on ollut hauskaa elokuvaa tehdessä. Smight ja Newman olivat pari vuotta aikaisemmin tehneet Lew Harper – yksityisetsivän (1966). Hauska, joskaan ei ratkiriemukas elokuva kulkee nopeasti ja ilman suvantokohtia. Iloa ei pilata yllättävillä dramaattisilla tai traagisilla hetkillä, vaan lopussa paha natsikin saa palkkansa. Kaikki tämä hyvä siitäkin huolimatta (tai ehkä juuri siksi), että elokuvan ohjaaja oli noin kymmenen vuotta ajastaan jäljessä – ja silti Mestaripakoilija on kestänyt aikaa paremmin kuin Butch ja Kid.

LISÄMATERIAALI

Ei lisämateriaalia.

DVD-JULKAISU