Le Week-End (2013)

LE WEEK-END
Iso-Britannia / Ranska 2013

Ohjaus: Roger Michell
Käsikirjoitus: Hanif Kureishi
Tuotanto: Kevin Loader
Pääosissa: Jim Broadbent, Lindsay Duncan, Jeff Goldblum

1 tunti 29 minuuttia

Roger Michellin ohjaama Venus (2006) oli erinomainen draamakomedia vanhuudesta ja Peter O'Toolen viimeinen suuri filmityö. Michellin elokuvien taso on ollut vaihtelevaa, mutta suurta yleisömenestystä hän ei ole saanut aikaiseksi sitten Notting Hillin (1999). Hyde Park on Hudsonin (2011) tavoin Le Week-End (2013) jäi vähäiselle huomiolle, ehkä suotta.

Poikien pesulan (1985) ja Venuksen käsikirjoittanut Hanif Kureishi kertoo tämänkertaisessa käsikirjoituksessaan hieman samanlaisista asioista kuin Venuksessa. Meg (Lindsay Duncan) ja Nick (Jim Broadbent) ovat olleet naimisissa 30 vuotta ja saapuvat juhlistamaan merkkipäivää nuoruutensa Pariisiin. Paikka on muuttunut ja niin ovat Meg ja Nickin, joiden avioelämä ei enää ota sujuakseen. Meg haaveilee vapaudesta ja Nick seksistä vaimonsa kanssa. Nickin käsitys hänen omasta elämästään alkaa luhistua viimeistään siinä vaiheessa, kun hän törmää Pariisin kadulla yliopistoaikaiseen ystäväänsä Morganiin (Jeff Goldblum), joka vähäisemmillä lahjoillaan saavutti sen kaiken, mistä Nick vain unelmoi.

Sekä elokuvan käsikirjoittaja että ohjaaja ovat itsekin lähempänä 60 ikävuotta, joten tarina samanikäisestä avioparista ei liene kovin kaukaa haettua. Erinomaisen roolisuorituksen tekevän Duncanin Meg on jo mummoiässä, mutta sydän käy vielä rippikoulua. Nickin toinen jalka alkaa jo olla haudassa, vaikka toisinaan hänestäkin löytyy samanlainen seikkailunhaluinen ihminen kuin vaimostaan. Meg on pysynyt mieletään nuorena ja ruumiltaan nuorekkaana, Nick on aikuistunut ajan myötä. Morgan sen sijaan on noin 60 ikävuodestaan huolimatta edelleen vahvasti mukana ajassaan, nuoren vaimonsa kanssa.

Huolimatta siitä, että päähenkilöt ovat yli kuusikymppisiä ja vanha aviopari, juoksentelevat he toisinaan pitkin Pariisin katuja tukka hulmuten ja ”virkavalta” kannoillaan. Jean-Luc Godardin elokuvien merkitys 1960-luvulla eläneille ja varsinkin Pariisissa oleskeille on ollut suuri, eikä se ole jäänyt Kureishilta tai Michelliltä huomaamatta. Elokuva on nimeään myöten hattunnosto Godardille, mutta varsinainen kunnianosoitus seuraa vasta myöhempänä filmissä, kun Meg ja Nick laittavat jalalla koreasti Bande à partin tyyliin. 2010-luvun Pariisia Michell ei kuitenkaan ole kuvannut samanlaiseen tyyliin kuin Godard 1960-luvulla, vaikka se olisi ehkä tuonut elokuvaan lisää hauskuutta ja varmasti näyttävyyttä, jota siitä puuttuu, yrityksistä huolimatta.

LISÄMATERIAALI

Lisämateriaalia ei ole.

DVD-JULKAISU