Pahan kosketus (1958) [Blu-ray]

TOUCH OF EVIL
Yhdysvallat 1958

Ohjaus: Orson Welles
Käsikirjoitus: Orson Welles
Tuotanto: Albert Zugsmith
Pääosissa: Charlton Heston, Janet Leigh, Orson Welles

1 tunti 58 minuuttia

Orson Wellesin tasoisia elokuvaohjaajia ei ole montaa ollut, mutta toisin kuin toiset suuret mestarit Hitchcock ja Kubrick, Welles sai urallaan aikaiseksi vain pari kolme mestariteosta: Citizen Kanen (1941), Mahtavat Ambersonit (1942) ja Pahan kosketuksen (1958). Kaksi jälkimmäistä ilmestyivät teattereihin siinä muodossa kuin studio halusi, eikä Mahtavia Ambersoneita ole onnistuttu palauttamaan alkuperäiseen muotoonsa. Pahan kosketuksesta sen sijaan tehtiin 1990-luvun lopulla ns. ohjaajan alkuperäisen vision mukainen versio, jossa apuna oli Wellesin puolensataa sivua pitkä muistio koskien studion raiskaamaa versiota.

Whit Mastersonin eli Robert Waden ja H. Bill Millerin romaaniin Badge of Evil pohjautuva Pahan kosketus alkaa ikimuistoisella yhtäjaksoisella kamera-ajolla, jonka aikana nähdään roistojen laittavan aikapommin tulevien uhriensa autoon ja auton kulun yli Meksikon ja Yhdysvaltain rajan, kunnes pommi lopulta räjähtää. Tapaus on lähellä koskettaa meksikolaista poliisia, Vargasia (Charlton Heston), liiankin läheltä, sillä hitaasti läpi ihmispaljouden valuva auto ohittaa hänet ja tuoreen vaimonsa (Janet Leigh). Kun auto sattuu räjähtämään kahden valtion rajalla, on Vargasilla käydet täynnä töitä syyllisen selvittämisessä.

Vargasin ikäväksi tapaus kiinnostaa myös Yhdysvaltain rajan puolella pientä kaupunkia kovalla ottelaan partioivaa rikospoliisia, Quinlania (Welles), jonka menetelmät ovat moraalittomia ja miehen koko massiivinen, hikinen ulkomuoto huokuu tunteettomuutta ja pahuutta. Muutamia inhimillisyyden pilkahduaksiakin toki on mukana. Quinlan on joka tapauksessa päättänyt selvittää autopommimurhan ilman minkään meksikaanon apua, mutta kun Vargas astuu hänen tontilleen ja syystäkin kyseenalaistaa amerikkalaispoliisin laittomat menetelmät, päättää Quinlan hankkiutua kertaheitolla eroon koko Vargasista.

Pahan kosketuksen tarina ei ole erityisen yhtenäinen, sillä siinä missä se alkaa murhamysteerinä, kertoo se kohta jo yhden poliisin yrityksistä paljastaa vierasmaalainen kollegansa roistoksi – samanaikaisesti Vargasin vaimon vielä joutuessa meksikolaisen rikollisperheen ajojahdin kohteeksi, sillä Vargasista eivät toki pidä roistotkaan. Lopulta elokuva jatkaa taas alun murhamysteerin selvittämistä.

Tarinan hapuilu on tämän elokuvan kohdalla silkka etu, sillä itse murhamysteeri ei ole millään tavalla kiinnostava – syyllinenhän selviää jo ennen itse murhaa. Sen sijaan henkilöhahmot ovat äärimmäisen kiinnostavia tapauksia, myös Hestonin näyttelemä tumma ja komea Vargas, jonka kaltainen hyvän perheen oikeudentuntoinen poika ei yleensä herättäisi katsojassa sen suurempaa kiinnostusta. Vargas on kuitenkin erinomainen vastavoima Quinlanille, josta Welles tekee yhden elokuvahistorian ikimuistoisimmista hahmoista – pahan poliisin perikuvan. Citizen Kanen päiviin verrattuna järkyttävän pahasti lihonnut Welles on likaisena ja hikisenä Quinlanina niin luotaantyöntävä, ettei hänen hahmoaan voi kuin seurata suurella innolla. Wellesin roolisuoritus on sekin, ilman muuta, hienoimpia, mitä on nähty.

Muutamien hyvien, mutta tavanomaisten sivuosaroolien tulkitsijoiden lisäksi mainitsemisen arvoisia ovat vielä ainakin Dennis Weaver erään motellin omaa varjoaankin pelkäävänä yövartijana,  Akim Tamiroff meksikolaisen pikku rikosperheen vastavalittuna johtajana, Mercedes McCambridge vastenmielisenä, lesbona roistona sekä Marlene Dietrich kapakkaa pyörittävänä mustalaisena, Quinlanin entisenä heilana.

Vargasin vaimoa näyttelevälle Janet Leigh'lle Pahan kosketus on saattanut hyvinkin merkitä Psykon roolin saamista, sillä Welles on pukenut ja majoittanut Leigh'n hahmon kuin Hitchcock Psykossaan: alusasuun ja syrjäiseen motellinrähjään, jossa tulee tapahtumaan kauheita. Wellesin karskille rumuudelle Leigh antaa kauniin vastakohdan.

Henry Mancinin taitavaa musiikiakaan ei sovi unohtaa, mutta näyttelijäsuoritusten jälkeen Pahan kosketuksen suurin ansio on sen visuaalinen toteutus. Wellesin elokuva kulkee erinomaisesti ja aiheestaan huolimatta nopeasti ja kevyesti, kaikesta studiomaisuudesta riisuttuna ja valtaosin ulkona tapahtuvana film noirina – ja koska se on film noir, on tietysti elokuva kuvattu mustavalkoisena ja varjoja on hyödynnetty jokaisessa kuvassa. Alun ja muutaman myöhemmän kamera-ajon hienoudelle seuraa tekevät kaikki filmin muutkin kuvat, eivät vähiten ne, joissa Quinlan on itse mukana. Tuntuu siltä, että mitä enemmän Quinlan menee päästään sekaisin, sitä enemmän yläviistoon häntä kuvataan. Elokuvan kuvakulmat ovatkin harvinaisen näyttäviä, eikä se tarkoita sitä, että katsojan huomio kiinnittyisi vain elokuvan toteutukseen; tarina kyllä tahtoo jäädä taka-alalle, mutta näyttelijäsuoritukset ovat jatkuvasti pääosassa kuvien kanssa.

Pahan kosketus on tänäkin päivänä raju rikoselokuva, kylmä ja kova, mutta ei kuitenkaan mustavalkoinen tarina moraalista ja rikoksista, pohjavireenä rakkaus ja sen kaipuu. Wellesin elokuva oli sen verran paljon aikaansa edellä, ettei tarvitse ihmetellä sen jäämistä ilman ensimmäistäkään Oscar-ehdokkuutta. Oscareista äänestävät kun eivät koskaan ole tunnustaneet elokuvataiteen suuria neroja – eivät ainakaan siinä määrin kuin he olisivat ansainneet. Sillä ei ole kuitenkaan vaikutusta siihen, että Pahan kosketus lukeutuu historian kymmenen parhaimman filmin joukkoon.

LISÄMATERIAALI

Hestonin Leighin ja restaurointituottajan kommenttiraita, pelkästään restaurointituottajan kommenttiraita, dokumentteja restauroinnista sekä traileri.

BLU-RAY-JULKAISU