Love Story (1970) [Blu-ray]

LOVE STORY
Yhdysvallat 1970

Ohjaus: Arthur Hiller
Käsikirjoitus: Erich Segal
Tuotanto: Howard G. Minsky
Pääosissa: Ali MacGraw, Ryan O'Neal, Ray Milland

1 tunti 40 minuuttia

Epäilemättä Arthur Hillerin Love Story on vaikuttanut moderniin romanttiseen draamaan yhtä paljon kuin Woody Allenin Annie Hall moderniin romanttiseen komediaan. Vaikka molemmat ovatkin 1970-luvun amerikkalaisia elokuvia ja suunnannäyttäjiä omilla aloillaan, ei niillä muuta yhteistä ole. Allenin elokuva kun on edelleen mestariteos, Hillerin filmi ei ole sitä, vieläkään.

Erich Segalin alkuperäiskäsikirjoitukseen, ei suinkaan sen pohjalta syntyneeseen romaaniin perustuva Love Story oli 1970-luvun elokuvayleisölle sitä, mitä Titanic oli 1990-luvun yleisölle: valtavan iso hittielokuva kahden nuoren rakkaudesta. Taustalla ei ollut uppoava laiva, vaan jotakin arkipäiväisempää. Budjetti oli kahdessadasosa Titanicin omasta.

Peyton Place -televisiosarjan myötä Suomessakin varsin hyvin tunnettu Ryan O'Neal näyttelee Oliveria, rikkaan isänsä (Ray Milland) mukaan nimettyä nuortamiestä, jolla ei ole ollut onnellista lapsuutta, vaikka rahaa onkin ollut enemmän kuin tarpeeksi. Hän ei usko myöskään siihen, että hänen isänsä rakastaisi häntä, vaikka näin kuitenkin todellisuudessa on. Kaksi itsepäistä miestä eivät tule toimeen keskenään, välit ovat hyvin etäiset, suorastaan kylmät. Tilannetta ei paranna se, että Oliver esittelee vanhemmilleen tulevan vaimonsa: ”köyhän” leipurin tyttären, Jenniferin (Ali MacGraw), joka on lahjakkuutensa ansiosta päässyt opiskelemaan Harvardiin, minne Oliver lienee päässyt sukunsa nimen ansiosta. He rakastuvat ehdottomasti ja tulisesti, mutta kuten elokuvan ensimmäiset sanat sen kertovat, nuori rakkaus päättyy Jenniferin kuolemaan.

Seitsemällä Oscar-ehdokkuudella huomioitu elokuva voitti kultaisen pystin vain Francis Lain musiikista, mistä se palkintonsa totisesti ansaitsikin, sen verran ikimuistoinen on elokuvan teemasävellys. Itse asiassa se on paljon parempi kuin itse filmi. Yksi syy siihen, miksi tämä pienellä rahalla tehty elokuva toimii, on sen tapahtuma-aika: syksy ja talvi. Mikäs sen romanttisempi vuodenaika rakastumiseen kuin syksy, eikä joulua lämpimämpää aikaa ole nuoren perheen onneen. Kesä on vain hauskaan, väliaikaiseen rakkauteen.

O'Neal ja MacGraw eivät ole kumpikaan erityisen lahjakkaita näyttelijöitä, molempien uraa on edistänyt enemmänkin filmitähdelle sopiva ulkonäkö kuin näyttelijänlahjat. Love Storyn jälkeen MacGraw teki kaksi elokuvaa Sam Peckinpahin ohjauksessa, jonka jälkeen hänestä ei ole pahemmin kuultu. O'Neal taas teki yhteistyötä Peter Bogdanovichin ja Stanley Kubrickin kanssa, jättäen huomattavasti suuremman jäljen elokuvahistoriaan kuin MacGraw. Myöhemminhän O'Neal vielä toisti Oliverin osan muistaakseni varsin hyvässä Oliverin Storyssa (1978). Kuitenkin näiden kahden näyttelijän seurassa viihtyy, mutta elokuvan varsinaiset lahjakkuudet ovat nuorten vanhempien rooleissa: Ray Milland Oliverin ja John Marley Jenniferin isänä.

Yksi syy siihen, miksi Love Story on kestänyt aikaa hyvin, on sen ajattomuus – yksinkertaista. Kyseessähän on tragedia nuoresta rakkaudesta, joka ei koskaan saa vanheta, kuin myös kertomus kahta eri yhteiskuntaluokkaa edustavista rakastavaisista. Poikkeuksellista kyllä, tällä kertaa se rikkaat juuret omaava ei näe köyhään rakastumisessa mitään ongelmia – yleensähän se on juuri päinvastoin. Raikkautta elokuvaan tuo ulkokuvien runsas määrä niine romanttisine vuodenaikoineen.

LISÄMATERIAALI

Lisämateriaalia ei ole.

BLU-RAY-JULKAISU