4K UHD -arvostelussa Paul Thomas Andersonin jättibudjetin One Battle After Another (2025)

Hiljaa hyvää tulee: One Battle After Another on 55-vuotiaan Paul Thomas Andersonin kymmenes elokuva lähes 30 vuotta kestäneen ohjaajauran aikana. Elossa olevista elokuvaohjaajista arvostetuimpiin jo pitkän aikaa kuulunut mies on nyt päässyt tekemään elokuvan jättimäisellä budjetilla, mutta niin sanottuina tuotantoarvoina se ei pahemmin näy.

Toki »rajattomat» resurssit näkyvät siinä, että Andersonilla on ollut mahdollisuus kuvata niin monta uusintaottoa ja hioa kaikkea niin pitkään kuin on tarpeelliseksi nähnyt. Kalleinta lystiä on varmasti ollut päänäyttelijä Leonardo DiCaprion palkkaaminen, eikä toista isoa miesroolia näyttelevä Sean Penn varmasti ole hänkään lähtenyt pikkurahasta mukaan.

Samaan aikaan, kun Warner Bros. on tehnyt typeriä, suoratoistoa suosivia levitysratkaisuja, on se kuitenkin antanut Andersonille mahdollisuuden tehdä näin kallis elokuva – ja hyvä niin.

Ohjaajan itsensä kirjoittama One Battle After Another on hengeltään hyvin 1970-lukulainen, vaikka tapahtumat sijoittuvatkin alun prologia lukuun ottamatta tähän päivään. DiCaprio näyttelee Bobia, joka pitkähkössä prologissa tekee tyttöystävänsä Deandran (Regina Hall) kanssa terrori-iskuja mukamas hyvän asian nimissä. Elämäntyyli joutuu koetukselle, kun he saavat lapsen, pienen tytön, jonka luokse Bob haluaa jäädä ja todella olla tälle isä, mutta Deandra tahtoo jatkaa väkivaltaista kapinaansa yhteiskuntaa vastaan. Terroristiryhmän toimintaa rahoitetaan pankkiryöstöillä, joista yksi menee pieleen ja sitä myöten Deandra joutuu liriin.

Viitisentoista vuotta myöhemmin Willa (Chase Infiniti läpimurtoroolissaan) on jo itsenäinen murrosikäinen naisenalku. Hän elää isänsä Bobin kanssa Los Angelesissa, mutta ei tahdo tämän tavoin pysytellä eristyksissä vaan – elää. Elokuvan monimutkainen juonikuvio, jota on tässä turha selittää, tekee piilottelun yhtä lailla kuin vapaan elämän ja jopa hengissä pysymisen likipitäen mahdottomaksi. Bob ja Willa ovat pian armottoman ajojahdin kohteina.

Sean Penn näyttelee aktiivipalveluksessa olevaa everstiä, jolla on pitkä muisti ja kana kynittävänä Bobin terroristijärjestön kanssa. Benicio Del Toro puolestaan tekee »wesandersonilaisen» roolisuorituksen Bobin vanhana, tyynenä kaverina, jonka puntit eivät tutise pahassakaan paikassa. Del Toron hahmo ei ole koominen sivuhahmo, sillä koko elokuva on humoristinen ja aivonsa huumeilla käristänyt Bob onneton koheltaja.

One Battle After Another on – kuten todettua – 70-lukulainen ajojahtielokuva, jossa matkataan pitkäkin taival, vaikka välillä pysähdytään hyväksi toviksi sisätiloihinkin. Paul Thomas Anderson ei ole tarinan- tai kuvakertojana saati tunnelman luojana hätäilevää sorttia, mutta vaikka elokuvien pituudet tuppaavat venähtämään, on niiden rytmi aina erinomainen. One Battle After Another on kahden tunnin ja kolmen vartin mittainen, mutta tuntuu huomattavasti lyhyemmältä.

Brady Corbetin ohjaaman The Brutalistin (2024) tapaan One Battle After Another on kuvattu VistaVision-kameralla ja -materiaalille (tosin myös Super-35-materiaalia on käytetty Andersonin filmissä). Ei ole ihme, miksi elokuvallisesti sivistyneet ja näkemykselliset ohjaajat tahtovat käyttää Paramount Picturesin 1950-luvun puolivälissä kehittämää vastinetta 20th Century Foxin CinemaScopelle, sillä 35 mm:n filmi kulkee VistaVision-kamerassa pystysuunnassa, jolloin kuva-ala on tavallisen neljän perforaation korkuisen sijasta kahdesta perforaation levyinen. Näin ollen kuvanlaatu on huomattavasti parempi ja siten rakeisuus vähäisempää.

Elokuvan on kuvannut Michael Bauman, joka kuvasi myös Andersonin edelliset elokuvat, Phantom Threadin (2017) ja Licorice Pizzan (2021). Andersonin visuaalinen näkemys ja kyky toteuttaa sitä näkemystä ovat tosin sillä tasolla, että Phantom Threadissa ei kuvaajaa kreditoitu lainkaan, vaan Bauman oli lopputeksteissä valaiseva kameramies, kuten kollegansa Larry Smith oli Stanley Kubrickin Eyes Wide Shutissa (1999).