4K UHD -arvostelussa Clint Eastwood -kolmikko: Likainen Harry (1971), Lainsuojaton (1976) ja Kalpea ratsastaja (1985)

1960-luvun lopulla San Franciscon ja Napa Valleyn yössä ja päivänvalossa kulki sadistinen murhaaja, joka lähetteli lehtiin salakielellä kirjoitettuja kirjeitä ja janosi julkisuutta. Yhdessä kirjeistään hän uhkasi ampua koulubussista poistuvia lapsosia. Zodiaciksi itsensä nimittäneestä murhamiehestä syntyi David Fincherin käsissä yksi kaikkien aikojen parhaimmista sarjamurhaajista ja tutkivista journalisteista kertova elokuva Zodiac (2007), mutta Don Siegelin Likainen Harry (1971) kertoo vaihtoehtoisen version tapauksesta; sellaisen, jonka kaltaiseen lopputulokseen kansa olisi saattanut olla tyytyväinen.

Don Siegelin ja Clint Eastwoodin yhteistyö alkoi Rautaisella Cooganilla (1968), jossa arizonalaispoliisi stetsoneineen saapuu New Yorkin moderniin suurkaupunkiin noutamaan karkulaista kotiosavaltioonsa tuomarin eteen. Verrattuna siihen, mitä Siegel ja Eastwood saivat myöhemmin yhdessä aikaan, oli alku varsin vaatimaton ja kaukana Likaseesta Harrysta (1971), joka on kaikkien aikojen poliisielokuva.

Aviopari Harry Julian ja Rita M. Frinkin yhdessä Dean Riesnerin kanssa käsikirjoittaman elokuvan päähenkilö Harry Callahan (Eastwood) on murharyhmän etsivä: lakoninen, sarkastinen mies, jonka 44-kaliiperinen Magnum-revolveri puhuu hänen puolestaan. Callahanin elämä on yhtä työtä, hän on poliisi päivän jokaisena hetkenä. Omistautuminen työlle ja yksityiselämän täydellinen puuttuminen ovat eduksi, kun San Franciscon pormestari (John Vernon) uskoo Callahanin tehtäväksi kaupunkia terrorisoivan sarjamurhaajan pysäyttämisen.

Julkisuudenkipeä Zodiac oli esikuvana Likaisen Harryn Scorpiolle (Andy Robinson), joka on yksi elokuvahistorian mieleenpainuvimmista roistohahmoista – yhtä paljon kuin Eastwoodin tulkinta Callahanista on selluloidipoliisien aatelistoa. Robinsonin erinomainen roolisuoritus taisi leimata hänet, sillä tämän upean valkokangasdebyyttinsä jälkeen hänen uransa olisi pitänyt lähteä nousukiitoon, mutta sen sijaan mies jämähti tv-näyttelijäksi eikä esiintynyt vuoden 1975 jälkeen yhdessäkään valkokangaselokuvassa kymmeneen vuoteen.

Harry Callahan ja hänen työparikseen määrätty meksikolaistaustainen nuori poliisi (Reni Santoni) jahtaavat Scorpiota pitkin urbaania San Franciscoa päivin ja öin. Don Siegel ja kuvaaja Bruce Surtees ovat ottaneet kaiken irti pimeydestä, öisen kaupungin valoista ja lukemattomista lokaatioista, joita ei ole valittu kauneuden perusteella. Asfaltti, betoni, hiekka ja ovat kaupungin rakennusaineita, niistä muodostuu elokuvan maisema.

Harry Callahanin tapa ratkaista rikoksia aseen avulla ja ampua roistoja surutta hengiltä aiheutti aikoinaan pahennusta joissakin piireissä, ja todennäköisesti aiheuttaa yhä Täytyy kuitenkin muistaa, että Likainen Harry valmistui aikana, jolloin Zodiacin ja Charles Mansonin opetuslapsien tekemät täysin järjettömät, ainoastaan pahuudesta kumpuavat murhat olivat vielä tuoreita ja jokaisen muistissa. Siksi ei ole ihme, että muutenkin yhä vapautuneemmassa yhteiskunnassa oli tilaa ja tilausta poliisielokuvalle, jossa sadistiset murhaajat ja pankkirosvot saavat maistaa omaa lääkettään.

Yli puoli vuosisataa on kulunut Likaisen Harryn ensi-illasta, mutta se ei ole vanhentunut tippaakaan. Don Siegelin filmi on erittäin tehokas toimintajännäri, jossa yhdistyvät voimakas ja näkemyksellinen visuaalinen ilmaisu, yksinkertainen mutta tehokas juoni ja erinomainen rytmi sekä »filmitähtihetket», joita Eastwoodille tarjoillaan olan takaa, vähän samaan tapaan kuin Sergio Leonen länkkäritrilogiassa.

Tuore 4K UHD -tallenne on upea, ja HDR pääsee oikeuksiinsa elokuvan monissa yökuvissa, joita mikään suoratoistopalvelu ei pystyisi toistamaan riittävällä bittivirralla. Toivottavasti myös Likaisen Harryn neljä jatko-osaa pääsevät pian 4K-levyille.

Television Lännen tie -sarja (1960) teki Clint Eastwoodista sen verran tunnetun, että hän kelpasi italialaisen Sergio Leonen Espanjassa amerikkalaisella rahalla kuvaaman lännenelokuvan tähdeksi. Siitä alkoi yksi elokuvahistorian tunnetuimmista ja parhaimmista trilogioista, samoin kuin Eastwoodin filmitähteys.

Leonen elokuvien Kourallinen dollareita (1964), Vain muutaman dollarin tähden (1965) ja Hyvät, pahat ja rumat (1966) jälkeen Eastwood on näytellyt yhdeksässsä länkkärissä. Niistä neljä viimeistä ovat hänen itsensä ohjaamia, ja Lainsuojaton (1976) oli näistä järjestyksessään toinen.

Elokuvan tuotantohistoria alkaa siitä, kun etelävaltalainen kirjailija Forrest Carter lähetti romaaninsa Eastwoodin tuotantoyhtiölle, jossa se luettiin ja todettiin hyväksi elokuva-aiheeksi. Työn edetessä Eastwood palkkasi kaksi nuorta, erittäin kyvykästä miestä työstämään käsikirjoitusta eteenpäin: Philip Kaufmanin ja Michael Ciminon. Edellinen oli ohjannut itse yhden länkkärin, Ryövärit (1971), ja jälkimmäinen Eastwoodia itseään loistavassa veijarielokuvassa Rajut kaverit
(1974).

Cimono ei saanut lopulta nimeään Lainsuojattoman krediitteihin, toisin kuin Kaufman, josta tehtiin myös elokuvan ohjaaja. Kaufman valmisteli kaiken ja aloitti kuvaukset, mutta sitten tunnetusti malttamaton Eastwood kyllästyi ohjaajan pedanttiuteen ja noin vain varasti ohjaustehtävät itselleen. Tästä oli seurauksena yhdysvaltalaisten elokuvaohjaajien ammattiyhdistyksen sääntö, joka teki vastaavan mahdottomaksi kaikissa tulevissa ammattiyhdistyksen väkeä työllistävissä tuotannoissa, eli kukaan elokuvan tuotannossa jo mukana oleva ei voi korvata ohjaajaa kesken tuotannon tämän saadessa potkut.

Eastwood istui siis valmiiseen pöytään samaan tapaan kuin Marlon Brando oli tehnyt viitisentoista vuotta aiemmin, kun tämä ohjasi Stanley Kubrickin valmisteleman ja suunnilleen jo etukäteen paperilla ohjaaman lännenelokuvan Vihan riivaamat (1961). Erona tosin on se, että Eastwood on osoittanut ohjaustaitonsa moneen kertaan, Brando vain kerran – jos silloinkaan.

Joka tapauksessa Lainsuojaton valmistui ja siitä tuli erinomainen elokuva. Eastwood näyttelee Josey Walesia, tavallista pienviljelijää, joka ei ole lähtenyt auran varresta sotimaan, vaikka sisällissodan kauhut ovat käynnissä. Sitten eräänä kauniina päivänä pohjoisvaltojen sotilaita saapuu Walesin kotitalolle, tuikkaavat sen tuleen ja syyllistyvät kaksinkertaiseen murhapolttoon, kun talon emäntä ja pieni poika kuolevat tuskasta huutaen. Wales säilyy hengissä vahingossa, mutta tolpilleen päästyään hautaa perheensä ja lyöttäytyy etelävaltojen puolella taistelevan sissijoukon matkaan.

Josey Wales on mies, jolla ei ole mitään eikä myöskään mitään menetettävää. Sellainen mies on vaarallinen ja uhkarohkea. Walesista tulee sissisotilaiden legenda, armoton tappokone, joka lopulta sodan pikkuhiljaa päästessä loppuaan kohden on jopa entisen sissijohtajansa (John Vernon) tappolistalla. Ameriikan raitilta ei löydy niin etäistä torppaa, etteivätkö Walesia jäljittävät sotilaat ja palkkionmetsästäjät sinne löytäisi.

Takaa-ajo kestää kauan ja sen aikana Josey Wales tutustuu uusiin ihmisiin, jotka tavalla tai toisella muuttavat hänen suhtautumistaan elämään. On kovan kohtalon kokeva nuorimies (Sam Bottoms), länsimaalaistunut vanha intiaani (Chief Dan George), työn orjuudesta ja sorron yöstä nouseva intiaaninainen (Geraldine Keams) sekä vanha rouva (Paula Trueman) ja tämän pojantytär (Sondra Locke), jotka ovat lähteneet idästä länteen asuttamaan ennenaikaisesti kuolleen pojan autioitunutta tilaa.

Sondra Locken näyttelemästä sulkeutuneesta nuoresta naisesta tulee Josey Walesille mahdollisuus uuteen elämään, mutta lopullinen yhteenotto menneisyyden kanssa on väistämätön.

Likaisen Harryn ja monien muiden Eastwoodin elokuvien tapaan Lainsuojattoman kuvasi Bruce Surtees, tälläkin kertaa scopena mutta nyt pääosin päivänvalossa. Visuaalinen ilmaisu on hillittyä, rauhallista ja tyylittelemätöntä verrattuna Don Siegelin käsialaan Likaisessa Harryssä, mutta ei sen tarvitse muuta ollakaan, sillä tällaisenaankin Lainsuojaton on komea, elokuvallinen ja erinomaisella tempolla kulkeva filmi.

Lainsuojattomassa on runsaasti sellaisia teemoja ja piirteitä, joista voi oman moraalikäsityksensä pohjalta joko pahastua tai ilostua taikka sitten ottaa fiktion fiktiona. Elokuvan valmistumisen aikoihin kirjailija Forrest Carter – jonka piti olla intiaanien kasvattama valkoihoinen heppu – paljastui Asa Earl Carteriksi, entiseksi äärioikeistolaiseksi poliitikoksi ja Ku Klux Klanin paikallisosaston fanaattiseksi johtohahmoksi, jonka käsissä oli ehkä vähemmän verta kuin Josey Walesilla mutta hänellä se veri oli aitoa.

Vaikka elokuvan pohjana on kirja, jonka kirjoittaja oli sadisti, on filmi kuitenkin oma teoksensa eikä siinä näy sadismi. Lainsuojaton kuvaa uudisasukkaiden, siis valkoisten eurooppalaisten, ja intiaanien jo pitkälle edennyttä "yhteiselämää" ehkä liiankin ruusuisesti, mutta ainakin se tarjoaa kahdelle intiaanille mahdollisuuden näytellä kansansa ihmistä – ihmistä, joka ei ole yksiulotteinen eikä ainakaan paha. Chief Dan George, amatöörinäyttelijä joka oli nähty jo Pienessä suuressa miehessä (1970), ei näyttele suurvisiiriä, pohjattoman viisasta intiaanipäällikköä, vaan vanhaa ukkoa, joka on elänyt vähän pidempään kuin nuoriso ja siksi tietää elämästä yhtä sun toista.

Mitä taas tulee jenkkisotilaiden hirmutekojen kuvaukseen, niin sisällissodissa yleensä on kaksi puolta ja harvoin kumpikaan selviää sodasta ilman, että kunnia kokee kolauksen. Totta on, että Lainsuojattomassa on tietyllä tavalla yksipuolista kuvausta etelä- ja pohjoisvaltojen sotilaista, mutta sodan syistä siinä ei oikeastaan sanota sanaakaan. Sota on aika ja tila, jossa elokuva tapahtuu, ei sen tärkein seikka.

Kalpea ratsastaja (1985) oli Clint Eastwoodin seuraava länkkäri Lainsuojattoman jälkeen ja samalla toiseksi viimeinen, sillä sen jälkeen hän on koskenut länkkärigenreen vain Armottomalla (1992). Mestarin upean uran jo tuossa vaiheessa kruunannut suuri mestariteos ei ole vain lännenelokuvien aatelistoa vaan ylipäätään parhaimpia elokuvia. Lainsuojattoman ja Armottoman rinnalla Kalpea ratsastaja todella kalpenee.

Kyseessä on ilmiselvä jatko-osa Eastwoodin Ruoskalle (1973), jossa rosvojoukon murhaaman sheriffin kaksoisveli saapuu kaupunkiin kostamaan veljensä kohtalon. Ruoskassa on mukana runsaasti mystisiä, aavemaisia elementtejä, joita ei oikeastaan näy Kalpeassa ratsastajassa, mutta sellaisiin aavemaisuuksiin viitataan repliikeissä elokuvan loppupuolella. Tuo loppu onkin Kalpean ratsastajan paras osa, todella hyvä huipennus muuten vähän liian löysin rantein tehdylle länkkärille, jossa on liikaa Etäisten laaksojen miestä (1953).

Lopussa nähdään oikein kunnon roisto, jota näyttelevä John Russell oli mukana kolmessa Eastwoodin elokuvassa, tämän lisäksi Lainsuojattomassa ja Honkytonk Manissa (1982). Russell oli vaikuttavan näköinen kaveri, eräänlainen salonkikelpoinen Lee Van Cleef, ja Kalpean ratsastajan rooli on hänen uransa hienoimpia. Elokuva kannattaa katsoa jo yksistään sen takia.

Elokuvassa Eastwoodin näyttelemä, papiksi tekeytynyt muukalainen ratsastaa kyläpahaseen, jossaköyhä kansa etsii rikkauksia ja onneaan kultaa huuhtomalla. Maaperä on karua ja elämä myös. Lähimmässä kaupungissa asuva rikas mies yrittää vaikka väkisin ostaa kullanhuuhtojien alueet itselleen, eivätkä nämä pärjää pohatan palkkaamille roistoille.

Eastwoodin näyttelemä muukalainen auttaa yhtä kullanhuuhtojaa, Michael Moriartyn näyttelemää kunnon miestä, joka kutsuu hänet kiitokseksi luokseen asumaan. Pirtissä asuu myös Sarah (Carrie Snodgress), kunnon nainen, leskirouva, jota kunnon mies havittelee. Sitten kuvaan tulee muukalainen, jonka komeus ja karisma vetoaa niin äitiin kuin tämän 14-vuotiaan tyttäreenkin (Sydney Penny).

Kuten todettua, Kalpeassa ratsastajassa on samanlainen juonikuvio ja asetelma kuin George Stevensin Etäisten laaksojen miehessä. Eastwood on onnistunut luomaan elokuvaansa myös samanlaisen virityksen, tunnelman, joka tosin 1980-luvulla toteutettuna muistutti jo enemmän sen ajan tv-sarjan tunnelmaa. Tämä puoli Kalpeasta ratsastaja on vain keskinkertaista länkkäriä, mutta huippuhetket jolloin revolverit paukkuvat ja ruumiit kaatuvat, puhumattakaan elokuvan lopusta, ovat todella jotain.

.

.