Tuntemattomalle jumalalle oli 1990-luvun Rauta-aika – suursarja vaaran vuosista on kestänyt aikaa

Kasvoton mies. Kuva: Kalevi Rytkölä / Yle

Taivaalta tippuu palava laskuvarjomies, keskelle vaaran vuosien Helsinkiä, valtiollisen poliisin, valvontakomission, vieraan vallan vakoojien ja murhanhimoisten vaatturien kaupunkia.

Helsingin syrjäisin huoltoasema pian sotien jälkeen. Äveriäs kirurgi Brander (Matti Oravisto) on fiinin narkomaanityttärensä Irenen (Jonna Järnefelt) kanssa pysähtynyt tankkaamaan autoaan, kun taivaalta putoaa palava laskuvarjomies. Polttoainesäiliöt räjähtävät ja Irene on jäädä liekkien vangiksi, mutta ihmeen hyvin tulta kestävä laskuvarjomies pelastaa tytön. Kiitollisuudenvelassa kirurgi päättää tehdä kaikkensa auttaakseen muukalaisen takaisin kuntoon ja ihmisen näköiseksi. Puhumattoman palovammapotilaan taskusta löytyy valokuva, jonka perusteella kirurgi muokkaa miehen naaman takaisin ennalleen.

Outo laskuvarjomies kiinnostaa tietenkin valtiollisen poliisin etsiviä, jotka ovat kontillaan neuvostoliittolaisten valvontakomission ja sen bobrikovimaisen johtajan (Paavo Pentikäinen) edessä. Alkaa kuulustelut, jotka lähtevät välittömästi oudoille raiteille. Sen sijaan, että Smithiksi paljastuva kasvoton mies joutuisi yökoneessa Neuvostoliittoon tai läheiselle hiekkamontulle side silmillään, hänestä tehdään uusi valtiollisen poliisin kuulustelija. Kukaan ei tiedä, kuka tämä Smith oikein on – ei edes Smith itse, joka ei muista mitään, ei sitäkään, ettei hän ole taskussaan olleen valokuvan esittämä mies, vaikka siltä nyt kirjaimellisesti näyttääkin. Pikkuhiljaa välähdysmäiset muistikuvat alkavat riivata, samoin kuin kaupunkiin ilmestyvät entiset tuttavat, joista jokainen tuntuu olevan vieraan vallan vakooja. On mustia muusikoita ja hemaisevia hempukoita, kaikki yhtä vaarallisia ja salaperäisiä.

Irene Brander (Jonna Järnefelt). Kuva: Kalevi Rytkölä / Yle

Jukka Vienon käsikirjoittama Tuntemattomalle jumalalle on eräänlainen suomalainen Casablanca, jossa Helsinki kuhisee eri valtakuntien vakoojista. Keskiössä on rakkaustarina, vaikka eihän Esko Salmisen näyttelemä Smith ja Järnefeltin Irene ole yhtä kuin Bogart'n Rick ja Bergamanin Ilsa. Vaikka Casablancan vaikutus on erittäin ilmeinen ja sen loppukohtaus on visuaalisena esikuvana tämän lopulle, niin Tuntemattomalle jumalalle on silti oma herkullinen juttunsa. Se on onnistunut sekamelska, yhdistelmä hienoja pieniä keksintöjä steppaavine salamurhaajineen, erittäin korkeatasoista toteutusta, vähän myös kömpelöitä tyyppikuvauksia ja tahattoman koomisia tappelukohtauksia. Huvittavaa on sekin, että mies saa koko kätensä irti puukolla, luineen päivineen – puhumattakaan siitä, että Smith on ihan sattumalta täsmälleen samanlainen ruumiinrakenteeltaan, ääneltään, puhetavaltaan, kielitaidoltaan ja naimisen lahjoiltaankin kuin se valokuvan mies, johon hänet kasvoleikkauksen jälkeen sotketaan, eivätkä edes entiset petikumppanit erota miehiä toisistaan.

Vienon käsikirjoituksessa on hauskojen hetkien lisäksi myös ihailtavaa rohkeutta ja totuutta; neuvostopartisaanien tehtailemia suomalaisen siviiliväestön, naisten, vanhusten ja lapsien, joukkomurhia ei ole pahemmin suomalaisessa elokuva- ja tv-tuotannossa kuvattu, mutta tässä niillä on keskeinen rooli, joskin vain välähdyksinä ja traumojen aiheuttajana. Vaikka Tuntemattomalle jumalalle kuvaa vaaran vuosien häpeällistä historiaa, eivät sarjan tekijät jaa tuon aikakauden ihmisten pelkoa.

Smith (Esko Salminen). Kuva: Pentti Palmu / Yle

Matti Oravisto on loistava Branderina, tässä yhdessä viimeisistä rooleistaan, jonka kautta hän tuo koko teokseen huomattavan määrän valovoimaista lahjakkuutta ja arvokkuutta, jättäen jopa Esko Salmisen varjoonsa. Helge Herala on mainiossa sivuosassa tuona kovan onnen huoltoasemayrittäjänä ja Leif Wager vaatturina, jolla on schaumannimaisia taipumuksia. Ohjaaja Hannu Kahakorpi onkin antanut arvon näyttelijöille – vaikka muutamien repliikit ovatkin toiset näyttelijät dubanneet – ja kuvaaja Kjell Lagerroos on yhdessä lavastaja Lea Sipilän ja pukusuunnittelijoiden Liisa Turtiaisen ja Rauha Tahvanaisen kanssa luonut teoksen visuaalisen maailman. Näin voidaan sanoa jo senkin perusteella, että Kahakorven muut ohjaustyöt ennen tai jälkeen eivät ole elokuvallisilta ansioiltaan lähelläkään tätä tasoa.

Lagerroos oli ennen tätä kuvannut Rauni Mollbergin suurelokuvan Ystävät, toverit (1990), joka sijoittuu suurin piirtein samaan aikakauteen ja oli puitteiltaan samaa tasoa, ehkä vähän korkeammalla, mutta ei paljon. Tuntemattomalle jumalalle olisi voitu vesittää jo ennen ensimmäistä kuvauspäivää, jos se olisi ajalle ominaisesti kuvattu videolle. Näin ei onneksi käynyt, sillä 1990-luvun alussa joku keksi Ylellä kuvata hienoimmat draamatuotannot Super-16-formaatissa filmille, minkä ansiosta Tuntemattomalle jumalallekin on siis jo kuvausvaiheessa ollut laajakuvarajauksella, vaikka vielä elettiinkin 4:3-televisioiden aikakautta. Filmi ja laajakuva ovat ratkaisevassa roolissa siinä elokuvallisuudessa, jota Tuntemattomalle jumalalle -sarjassa on poikkeuksellisen paljon. Lagerroosin visuaalinen maailma, 1940-luvun kylmä ja kolkko Helsingfors, syntyy sumuista ja valoista, ilta- ja yökuvista, sinisestä ja mustasta.

Täysiverisesti Tuntemattomalle jumalalle -sarjan visuaalisista ansioista ei vielä pääse nauttimaan, sillä tuore DVD-tallenne on tehty DigiBeta-mastereista, joiden kuvanlaatu ei todellakaan päätä huimaa, jos ei suoranaisesti saa antamaan ylenkään (ks. kuvakaappaus alta). Sarjan restaurointi on aloitettu Ylellä, mutta se on videolle kuvattujen takaumajaksojen aiheuttamien laatuongelmien takia kesken. Yleltä kerrotaan, että restaurointityön joskus valmistuessa Tuntemattomalle jumalalle tulee Yle Areenaan nähtäväksi.