olavivirtabd

OLAVI VIRTA
Suomi 2018

Ohjaus: Timo Koivusalo
Käsikirjoitus: Timo Koivusalo
Tuotanto: Timo Koivusalo / Artista Filmi Oy
Pääosissa: Lauri Tilkanen, Malla Malmivaara

2 tuntia 5 minuuttia

Tässä tapauksessa on ehkä pakko todeta, ettei minulla ole mitään syytä vihata Timo Koivusaloa tai hänen uusia elokuviaan automaattisesti, mutta kaunistelukaan ei mitään hyödytä. Olavi Virta, erittäin ahkeran ohjaaja-käsikirjoittaja-tuottajan uusin elokuva, on yksi huonoimmista, mitä tässä maassa on tehty.

Kaikki perusasiatkin ovat tässä elokuvassa pielessä, mutta kaikkein merkittävin ongelma on sittenkin siinä, ettei kuvissa ole minkäänlaista tunnetta, eloa tai aitoutta. Roolihahmot ovat pystyynkuolleita silkkipaperin ohuita hahmotelmia värjätyissä hiuksissaan ja peruukeissaan, eivät ihmisiä. Ohjaajan ote näyttelijöistään ja omasta käsikirjoituksestaan on täysin hukassa, eikä elokuva näin ollen voi mitenkään toimia. Tunnetta ei ole, ja kaikki tapahtumat mennään läpi mahdollisimman nopeasti ja helposti.

Elokuva seuraa Olavi Virran elämää 1930-luvun loppupuolelta 1960-luvun alkuun ja kehyskertomuksen muodossa myös 1970-luvulta. Tässä välissä tapahtuu työrintamalla kaikenlaista sellaista, minkä jokainen Virtaa tunteva jo tietää. Yksityiselämän puolella mennään kliseiden kautta ja maalataan silläkin puolella hyvin ohutta ihmiskuvaa, ikään kuin yritettäisiin herättää henkiin jonkun vanhan aikakauslehden lavastettu potretti tyypillisestä onnellisesta valkoisesta amerikkalaisesta perheestä.

Tahaton koomisuus kukoistaa. Ensimmäiset kunnon naurut tulevat sotakohtauksesta, jossa Virran paras kaveri haavoittuu ja odottaa kuolemaa sidontapaikalla. Tilanteessa ei olisi mitään hauskaa, ellei se nimenomaan olisi niin pirun hauskaa. Elokuvan alkupuolella Virran uusi rakastettu Irene ilmoittaa isoon ääneen olevansa 17-vuotias, jollaisesta Malla Malmivaara (tai Tilkanenkaan) ei kyllä enää mene, vaikka nuori onkin. Elokuvan naiskuvaus on ohutta ja liki olematonta; siinä nähdään äidin ja vaimon lisäksi myös yksi huora, Pamela Tolan näyttelemä syrjähyppy, joka käy naurattamassa Virran kotiovella.

Elokuvan lopussa yleisössä naiset kyynelehtivät, kun vanha Virta (Raimo Grönberg) istuu jo kai kolmannen kerran uransa aikana täsmälleen samalla lavalla omalla tuolillaan, kävelykeppiin nojaten ja laulaa ilmeettömänä kuin vatsastapuhujan nukke. Toki laulu on oikean Virran, kuten muuallakin elokuvassa muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta. Vaikka Tilkasen puheääni on kaukana Virran puhe- tai lauluäänestä, olisi vaikutelma sittenkin uskottavampi, jos olisi pysytty kokonaan Virrassa eikä välillä vuoroteltu Tilkasen ja Tomi Metsäkedon lauluäänten välillä. Virran laulut soivat pitkin elokuvaa ja Hopeinen kuu saa odotetustikin erityiskohtelun, mutta elokuvan omassa alkuperäismusiikissa ja instrumenteissa on säästetty.

olavivirtastill3
Lauri Tilkanen ja Malla Malmivaara Olavi ja Irene Virtana. Kuva: Artista Filmi

Sen lisäksi, että kuvauspaikkoja kierrätetään tämän elokuvan sisällä, ovat ne ilmeisesti muutenkin samoja kuin Koivusalon aiemmissa elokuvissa. Esimerkiksi Virran myrskyävän meren lailla vellovia tunteita kuvaavassa kohtauksessa Virta seisoo myrskyävän meren rannalla samoilla kallioilla, joissa Sibeliuksessakin (2003) näkyvästi oltiin. Kuka muuten bongaa Täällä Pohjantähden alla II -elokuvasta kierrätetyn kuvamateriaalin? Siinä ei sinänsä ole mitään pahaa, turha yhden välikuvan takia on tehdä sama uusiksi, jos koko kohtauksen visuaalinen ilme on muutenkin samanlainen.

Jo Koivusalon ensimmäisissä elokuvissa ja esimerkiksi ensimmäisessä vakavammassa, kunnianhimoisemmassa elokuvassa Kulkurissa ja joutsenessa (1999) kerronta painottui lähes yksistään puolikuviin. Sama tyyli jatkuu Olavi Virrassa, jossa ei juuri mitään muita kuvakokoja käytetäkään. Rumasti ylivalaistut kuvat ovat mahdollisimman pitkiä ja kohtauksissa vältellään leikkauksia – vaikka paikallaan pysyminen tekee koko elokuvasta staattisen.

Kuvapuolen ankeutta lisäävät rekvisiitaksi hankitut aikalaisesineet, jotka ovat kaikki joko uusia tai viimeisen päälle entisöityjä. Näin ollen elokuvassa käytetään pariin kertaan samaa uutuuttaan hohtavaa bensapumppua, ikään kuin 1950-luvulla kaikki olisi ollut uutta ja kiiltävää. Ei ollut, eikä ole tänäkään päivänä, vaikka mitään ei enää vaivaudutakaan korjaamaan. Vähän kuin ala-asteen näytelmissä, Virta paistaa lihapullia kylmässä pannussa, josta ei nouse höyryä eikä lähde ääntä, mutta eipä myöhemmin Kossu-pullokaan korkatessa naksahda. Suurempi rooli on Amerikka-kohtauksen ”taustafondilla”, joka on jo kaiken huippu.

Kaiken kaikkiaan Tilkanen on joutunut erittäin kovaan paikkaan, sillä kaiken muun ollessa hukassa hänen olisi pidettävä elokuva kasassa Virtana, joka on mukana jokaisessa kohtauksessa ja vieläpä jokaisen kohtauksen keskipisteenä.

Koivusalon ihailu päähenkilöä kohtaan on ilmeinen, ja se näkyy myös täydellisessä kritiikittömyydessä. Virta on melkein virheetön ihminen, jonka elämän vastoinkäymisissä kaikki on muiden vikaa: ellei Dallapé tai Kipparikvartetti pane Virtaa itsensä edelle tai vaimo kiltisti hyväksy hyppykullimiestään, niin se on heidän vikansa. Elokuvan aikana vain yksi ihminen arvostelee Virtaa tai tämän tuotantoa, ja hänet Virta heittää pitkin ravintolan pöytiä ja lopuksi leveilee rahoillaan. Ilmeisesti jollakin on jäänyt jotain hampaankoloon.

Mutta ei Virta lihoakaan eikä vanhenekaan. 1930-luvun loppupuolelta lähtien aina 1960-luvun alkuun Tilkanen on Virta, jolla vain silmienaluset hieman tummenevat vuosien vieriessä. Sitten yhtäkkiä 1970-luvun alkuun mennessä Virta onkin Raimo Grönberg mustaksi maalatuissa hiuksissaan. Taas on naurussa pitelemistä, ja lisää on luvassa, kun vanha Virta käveleskelee hiekkarannalla vanhan Irenen kanssa. Vanha Irene on tietysti se sama Malla Malmivaara, mutta nyt ohuen harmaan maskin alla.

Elokuvassa nähdään katkelmia Virran elokuvista – ei tietysti oikeista elokuvista, vaan uusiksi kuvattuina ruskeasävyisinä laajakuvapätkinä, vaikka kyse on 1930- ja 1950-lukujen elokuvista. Tietysti 8-millinen kotifilmikin on laajakuvana. Kaiken lisäksi tämän elokuvan perusteella se olikin Ossi Elstelä, joka ohjasi Kauniin Veeran eli Ballaadin Saimaalta (1950) ja tuottaja T. J. Särkkäkin oli uskollisesti paikalla kuvauksissa. Särkkää näyttelevällä Heikki Nousiaisella on muuten todella irvokas maski.

Koko elokuvan voi tiivistää siihen, kun Virta sanoo: ”Te viette minulta kaiken, mutta ääntä ette vie”. Kenelle Virta nämä kuuluisat sanansa tokaisee? Muuttomiehille. Mitäköhän hän sanoi vaalivirkailijoille?

1tahtea

 

LISÄMATERIAALI:

32-minuuttinen dokumentti elokuvan teosta sekä elokuvan traileri.

 

BLU-RAY-JULKAISU:

Julkaisija: Disney
Tekstitys: suomi, ruotsi, ym.
Ääni: Dolby Digital 5.1
Kuva: 2,35:1
Levyjä: 1

12u

TALLENNEFORMAATIT:

dvd blu ray ultrahdlogo
kuvio kylla kuvio kylla   

Osta tämä elokuva

 |