ilosiaaikojamielensapahoittajabd

ILOSIA AIKOJA, MIELENSÄPAHOITTAJA
Suomi 2018

Ohjaus: Tiina Lymi
Käsikirjoitus: Tiina Lymi, Juha Lehtola, Tuomas Kyrö
Tuotanto: Jukka Helle, Markus Selin / Solar Films Oy
Pääosissa: Heikki Kinnunen, Satu Tuuli Karhu, Sulevi Peltola

1 tunti 56 minuuttia

Tiina Lymin ohjaama ja yhdessä Tuomas Kyrön ja Juha Lehtolan kanssa käsikirjoittama Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja on sellainen elokuva, jossa ihmisläheinen ote inhimillisiin asioihin johtaa lopputulokseen, jossa on muutakin rakkautta kuin vain itserakkautta. Dome Karukosken ohjaaman Mielensäpahoittajan (2014) jatko-osa lunastaa ne odotukset, mitkä Kyrön sinällään tutusta perusajatuksesta ammentava romaanisarja on tuleville elokuvasovituksille asettanut.

Siinä missä Karukosken ohjaama ja Pini Hellstedtin kuvaama ensimmäinen osa oli elokuvallisesti näyttävämpi ja korkeatasoisempi, on Lymin ja kuvaaja Henri Blombergin yhteistyön tuloskin nykypäivän pohjoismaisen elokuvan kelpoa tasoa. Nopeatempoisessa elokuvassa, jossa sisältöä riittää mainiosti koko parituntisen verran, on komeita maisemakuvia käytetty säästeliäästi, mutta ne harvat ovat sitäkin komeampia. Arvostelija tykkää, kun on kuvattu aamukastetta komeasti. Monista epätarkoista kuvista ei sitten enää tykätäkään.

Jatko-osassa Mielensäpahoittajan näyttelijä vaihtui pysyvästi eläkkeelle jääneestä Antti Litjasta Heikki Kinnuseen, joka on nähty valkokankaalla vain harvakseltaan viimeisten parinkymmenen vuoden aikana. Litjan uran komeimmat roolisuoritukset tahtovat olla sellaisia, joissa esitettävä hahmo ei ole mikään mukava tyyppi; tuskin Litja on tehnyt Lain ulkopuolella -elokuvan (1987) raiskaajan roolia parempaa roolityötä missään, se on huippuluokkaa. Kinnunen sen sijaan on tunnettu nimenomaan koomisista rooleistaan ja hahmoista, joista kaikkine puutteineen on tarkoitus pitää. Kinnusen ilmestyminen Mielensäpahoittajan rooliin merkitsi jo ennen elokuvan alkua sitä, että Mielensäpahoittaja on nyt sydämellisempi tyyppi kuin ensimmäisellä kerralla – ja niin hän totisesti on.

Jatko-osassa Mielensäpahoittaja saattelee vaimonsa (Petra Frey) hautaan ja päättää kuolla itsekin. Se nyt ei kuitenkaan sovi. Ei, vaikka se olisi käytännöllistä Belgiassa asuvalle ylimieliselle, Suomea ja kaikkea suomalaista halveksivalle, kovin näyttämisen haluiselle vanhemmalle pojalle (Jani Volanen). Vanhempi poika ja vaimonsa (Elina Knihtilä) päättävät panna papan hoitokotiin, mutta ei sentään mihin vaan. Päätöstä pitää pohtia Aulangolla. Samaan aikaan pariskunnan liki täysi-ikäinen tytär Sofia (Satu Tuuli Karhu) jää vanhempiensa tietämättä Mielensäpahoittaja-papan luo. Tytärtä ei kiinnosta isän vaatima suorittaminen ja urakeskeinen ajattelu, vaan mielessä on toisenlaiset valinnat. Mielensäpahoittaja päättää auttaa tulevia sukupolvia, ennen kuin on aika kuolla kupsahtaa.

Vaikka maailma on muuttunut, ei Mielensäpahoittaja sittenkään jaksa nyt koko elokuvan ajan valitella sitä, kuinka ennen kaikki oli paremmin ja nykyään kaikki muu on paskaa paitsi kusi. Tietysti sukupolvien välinen kuilu ja eri aikakausien ihmisten asenteet elämään ovat tässä keskeisellä törmäyskurssilla, mutta ihmisten kesken, ei yleistysten. Mielensäpahoittajaa ei nyt viedä pääkaupunkiin, vaan hän elelee omalla kotiseudullaan, jossa hänen kaltaisensa ihminen on – ihminen. Tapahtumapaikan valinta on onnistunut ja osoittaa välillä muutakin kuin Helsinki-keskeistä ajattelua.

Harvemmin käytetty ja usein erinomaisesti toimiva tehokeino on jättää roolihahmon kertoma tarina tapahtuneesta kuvittamatta ja antaa vain näyttelijän kertoa. Näin tyttärentytär kertoo Mielensäpahoittajalle belgialaisesta bileillasta, mutta repliikkien lisäksi kuullaan myös tapahtumiin sopivia äänitehosteita. Vaikutelma on fantastinen. Mukana hieman absurdejakin aineksia: naapuri Kolehmaisen (Sulevi Peltola) superkuulo ja metsikössä puolukoita poimivien thaimaalaisten ja Mielensäpahoittajan sanaton harmonia.

Mielensäpahoittajassa hienoimmat jutut ovat uuden yhdistäminen vanhaan. Vaikka toisin voisi hyvin luulla, ei tällaisia tarinoita entisaikojen paremmuudesta tehty ennen. Olennainen syy siihen on kai se, että ennen ihmiset tiesivät, etteivät asiat ennen olleet paremmin. 1920-luvun vanhus ei kaivannut 1860-luvun nälkävuosia, eikä 1700-luvun mielipuoli 1600-luvun noitavainoja.

Siis se, mikä Mielensäpahoittajassa on olevinaan vanhaa, onkin melko uutta. Edes Äksyissä vanhoissa herroissa (1993) ei pahemmin haikailtu menneiden vuosien perään. Siitä ja monista muista vastaavista äksy vanha herra -tarinoista poiketen Ilosia aikoja, Mielensäpahoittajan ohjaaja ja yksi käsikirjoittajista on nainen. Parhaimmat romanttiset komediat ovat kaikki miesten tekemiä, mutta ei niissä usein olekaan sydäntä, joka yleensä on suurimmillaan naisten käsikirjoittamissa tai ohjaamissa filmeissä. Mielensäpahoittajan jatkiksen kohdalla Lymi pääsee vieläpä kertomaan Sofian, debytoivan Satu Tuli Karhun elävästi näyttelemän nuoren naisen tarinan tavalla, joka varmasti koskettaa hyvin monia menneinä vuosikymmeninä eläneitä naisia. Ohjaajan ja käsikirjoittajien vilpittömyys näkyy ja tuntuu, sokerin alta ja sen päälläkin.

Mutta tuliko tehtyä mahdottomaksi Mielensäpahoittaja-saagan jatkuminen? Ei tästä aiheesta kovin helposti sydämellisempää ja täyteläisempää tehdä, koomisempaa ja toiminnallisempaa kylläkin.

1tahtea1tahtea1tahtea1tahtea

 

LISÄMATERIAALI:

Dokumentti elokuvan teosta ja traileri.

 

BLU-RAY-JULKAISU:

Julkaisija: Nordisk Film
Tekstitys: Suomi heikkokuuloisille, englanti, ruotsi, tanska, norja
Ääni: DTS-HD Master Audio 5.1, PCM 2.0
Kuva: 2,35:1
Levyjä: 1

12u

TALLENNEFORMAATIT:

dvd blu ray ultrahdlogo
kuvio kylla  kuvio kylla  

Osta tämä elokuva

 | 

Ensi-illat

Keskiviikko 26.6.

lemmikkiensalainenelama2jul annabellecomeshomejul

Perjantai 28.6.

yesterdayjul 

Lisää ensi-iltoja

Seuraavat kotimaiset:

poikajailves19juliste pelikaanimies19juliste angrybirds2teaserjul aatosjaaminejuliste

Lisää kotimaisia ensi-iltoja