Hevi reissu (2018)

Heviin reissuun kohdistettiin suuria odotuksia, eikä suotta. Se on suomalaisittain isolla rahalla tehty komedia hevimusiikin maailmasta, josta Suomi ulkomailla tietyissä piireissä tunnetaan. Kotimaan elokuvateattereissa tämä kolmella miljoonalla eurolla tuotettu komedia keräsi kuitenkin vain reilut 20 000 katsojaa – vaikka kyseessä on niin suomalainen elokuva kuin olla voi.

Oululaisten Jukka Vidgrenin ja Juuso Laation yhdessä ohjaama sekä Aleksi Purasen ja Jari Olavi Rantalan kanssa käsikirjoittama Hevi reissu kertoo pohjoisessa asuvista kaveruksista, jotka soittavat Turon (Johannes Holopainen) vanhempien kellarissa synkintä mahdollista hevimetallia. Kaksitoista vuotta on kulunut harjoitellessa, mutta yhtäkään omaa biisiä ei ole, keikoista puhumattakaan. Sitten onnekas yhteensattuma tuo heille kontaktin norjalaista hevimetallifestivaalia pyörittävään cowboyhin. Keikka saattaa olla luvassa, mutta mikään ei ole varmaa. Sana kuitenkin alkaa kiertää ja pojista leivotaan oman kylän sankareita, mutta pinnan alla on kaikkea muuta: toivottomuutta omien unelmien edessä, todellisen aikuisuuden lähestyminen ja se piste, jolloin olisi ehkä päätettävä, mitä lopulta haluaa tavoitella.

Tekijöillä on paljon sanottavaa ja kerrottavaa, eikä se kaikki mahdu puoleentoista tuntiin, mutta toisaalta, ainakaan suvantokohtia ei jää. Kaiken keskiössä on kuitenkin Turon ja bändin muiden poikien (Max Ovaska, Samuli Jaskio, Antti Heikkinen) ystävyys.

Käsikirjoittajanelikko on tuonut elokuvaan aimon ainnoksen perisuomalaista kansankomediaa erilaisten tyyppien kautta – yksi herkullisimmista hahmoista on legendaarisen Kai Lehtisen näyttelemä poliisi, jonka kaunis tytär (Minka Kuustonen) työskentelee kukkakaupassa. Tyttöön ovat ihastuneet niin ujo Turo kuin paikallinen iskelmälaulaja ja naistenmies (Ville Tiihonen).

Vidgren ja Laatio kuvaavat rakkaudella pienen pitäjän elämää ja yhteisöä, joka ei ehkä ole kaikkein suvaitsevaisin, mutta tutuin ja turvallisin kuitenkin. Poikkeuksellisesti päähenkilöt eivät ole kyllästyneet omaan elinympäristöönsä, mikä yleensä on ollut tämäntyyppisille suomalaiselokuville ominaista. Sen sijaan, että tämä nimetön pikkukylä kuvattaisiin naurettavana ja paskana paikkana elää, se on selvästi oikea ja rakas paikka näille ihmisille. Sen lisäksi kaikki elokuvan päähenkilön Tiihosen näyttelemää Tulkkua lukuun ottamatta ovat miellyttäviä ihmisiä, myös mielisairaalassa istuva harvinaisuus: musta Lapin mies (Chike Ohanwe hienossa roolissa).

Kokeneen Harri Rätyn rautaisella ammattitaidolla kuvaama, värikäs ja 2,39:1-kuvasuhdetta käyttävä Hevi reissu on poikkeuksellisesti kahden henkilön yhteisohjaus ja vieläpä molempien esikoisteos. Sen enempää Vidgreniä kuin Laatiolla ei ole merkittävää aiempaa kokemusta esimerkiksi lyhytelokuvien tai television parista, eivätkä he myöskään ole TaiKin ohjaajalinjalta valmistuneita. Siinä ei ole mitään vikaa, mutta se on nykypäivänä pirun harvinaista, ikävä kyllä. Osittain näin suuren esikoisohjauksen mahdollistaminen selittyy sillä, että Vidgrenin taskuissa on muutakin kuin reikiä – eikä siinäkään ole mitään vikaa.

Hevissä reissussa lämminsydämisyys nousee suurempaan rooliin kuin hauskuus. Se ei ole Lapin postikorttimaisemia lypsävä (vaikka toki miljöö on tässäkin) matkailutuote tai kotiseutuelokuva sen enempää kuin heviä kuunteleville suunnattu sisäpiirin juttukaan. Näiden poikien tarinan voisi sijoittaa johonkin aivan toisenlaiseenkin ympäristöön ilman suuria muutoksia kaveriporukan jäsenten persoonallisuuteen. Tänä päivänä voidaan onneksi tehdä elokuva, missä nuoret etsivät itseään ja tarkoitusta hevimusiikin kautta Lapissa kuvatussa komediassa, eivätkä sitaattien ja kaunokirjallisuuden parista helsinkiläisen keskikaljabaarin vasemmassa pöydässä.

LISÄMATERIAALI:

7-osainen "matkadokumentti" Teksasin filmifestivaaleilta, poistettuja kohtauksia ym. pientä.

BLU-RAY-JULKAISU:

TALLENNEFORMAATIT: