Viulisti (2018)

Vuonna 1968 Suomen valkokankailla nähtiin Erkko Kivikosken Kuuma kissa?, kertomus nuoren opettajattaren ja tämän nuoren oppilaan suhteesta. Puoli vuosisataa myöhemmin vuorossa oli Paavo Westerbergin Viulisti, kertomus vanhemman naisopettajan ja reilusti nuoremman miesoppilaan suhteesta.

Matleena Kuusniemi näyttelee 45-vuotiasta Karinia, maailmankuulua viulistia, jonka hieno ura päättyy liikenneonnettomuudessa saatuun hermostovikaan. Viulu ei enää soi, mutta muuten elämä jatkuu ennallaan: onneton avioliitto Jaakon (Samuli Edelmann) kanssa rullaa omalla radallaan ja ura musiikin parissa vaihtuu esittävästä taiteilijasta opettajan rooliin. Ensimmäisten oppilaiden joukkoon lukeutuu 27-vuotias Antti (Olavi Uusivirta). Karin ja Antti ovat aivan eri maailmoista ja sukupolvista, mutta kiihkeä suhde syntyy silti. Syyt ja seuraukset, haaveet ja todellisuus – nämä käsitykset ovat molemmilla osapuolilla aivan erilaiset.

Westerberg tuli suuren yleisön tietoisuuteen Susikoira Roi -televisiosarjan lapsinäyttelijänä 1980-luvun puolivälissä, mutta viimeisten vuosikymmenten aikana hänet on opittu tuntemaan myös näytelmäkirjailijana sekä tv- ja elokuvakäsikirjoittajana. Ensimmäisen elokuvaohjauksensa Westerberg on käsikirjoittanut yhdessä Emmi Pesosen kanssa. Tavoitteet ovat korkealla, mutta niitä ei ikävä kyllä saavuteta. Viulisti alkaa lupaavasti, valtaosalle suomalaisista vieraan elämänpiirin kuvauksena, mustavalkoisen taiteilijasielun kertomuksena. Siinä missä Karin on etäinen ja vieras ihminen, Anttiin on helppo samastua. Pian käy kuitenkin ilmi, että tarina on ennestään tuttu ja alussa etäät ja vieraat roolihahmot myös pysyvät sellaisina. Kaikesta huolimatta Kuusniemen ja Uusivirran roolisuoritukset ovat mainioita, vaikka Uusivirta ei ole enää hetkeen mennyt 27-vuotiaasta.

Viulisti on visuaalisesti näyttävä – kylmiä sävyjä, kolkkoja uudisrakennuksia ja talvisia maisemia ruotsalaisen Marek Wieserin (Krama mig) kuvaamana – ja leikkaus taitavaa. Varsinkin filmin alkupuolella sen kauniista kuvista ja hyvistä ylimenoista nauttii, mutta koska yllätyksetön tarina ei kanna, ei niitäkään tahdo jaksaa yli kahta tuntia katsoa. Viulistia ja sen tekijöitä on kiittäminen siitä, että siinä on yritystä ja debyyttiohjaajalla kunnianhimoa; missään ei ole menty sieltä, missä aita on matalin. Tällä kertaa lopputulos ei ole kaksinen, mutta potentiaalia löytyy.

LISÄMATERIAALI:

Ei lisämateriaalia.

BLU-RAY-JULKAISU: