Pekka ja Pätkä puistotäteinä (1955)

Ville Salmisen ohjaama ensimmäinen Pekka Puupää (1953) oli noin 70-minuuttinen, mutta Armand Lohikosken ohjaamat Pekka Puupää kesälaitumilla (1953) ja Pekka ja Pätkä lumimiehen jäljillä (1954) kummatkin puolitoistatuntisia. Sitten Lohikoski pani yhtäkkiä vielä Salmistakin paremmaksi: Pekka ja Pätkä puistotäteinä on vain 64-minuuttinen.

Sarjan edellisestä osasta poiketen tämän elokuvan käsikirjoittajaksi on merkitty vain Reino Helismaa, mutta Lohikoski on tuonut elokuvaan klassista brittiläislähtöistä visuaalista huumoria. Lopputulos on täysin ylivoimainen verrattuna sarjan muihin osiin.

Helismaa on keksinyt tehdä tällä kertaa Pekasta (Esa Pakarinen), Justiinasta (Siiri Angerkoski) ja Pätkästä (Masa Niemi) vielä entistäkin köyhempiä, mutta jotka köyhyydessään antavat viimeiset leivänmurusensakin pienen Otto-pojan (Risto Jussila) syötäväksi. Pekka ja Pätkä tapaavat Oton ollessaan puistotäteinä naisiksi pukeutuneina; tästä ei kuitenkaan seuraa järkyttävää draamaa sillä hetkellä, kun Otto tajoaa puistotätien olevankin puistosetiä…

Otto on jäänyt puoliorvoksi ja heitteille. Hän on saapunut Helsinkiin etsimään isäänsä, joka lähti merille seitsemän vuotta sitten. Isä (Olavi Virta) saapuu Helsinkiin samaan aikaan, löytää naisen (Eila Peitsalo), poikansa ja onnen elämäänsä.  

Helismaan käsikirjoituksesta on syntynyt hyvin kantaaottava, taatusti enemmän suorapuheinen kuin allegorinen tarina toveruudesta köyhien keskuudessa. Se ei toisaalta yllätä, kun muistaa Helismaan kirjoittaneen Peltoniemen Hintriikan surumarssin kaltaisia lauluja köyhästä kansasta.

Sen lisäksi, että talonmies Pikkarainen (Armas Jokio) tekee ensiesiintymisensä, Pekka ja Pätkä puistotäteinä on myöskin sarjan ensimmäinen elokuva, jossa Pätkä ei ole vain tyhjästä ilmaantuva Pekan hampparikaveri. Pätkä asuu satamassa veneen alla, syö lenkkimakkaraa ja ranskanleipää, eikä edes halua muistaa, mitä se työ oikein on. Kun Pätkästä kerrotaan vähän enemmän, häneen alkaa kiinnittää heti enemmän huomiota ja niinpä mies kohoaakin tämän elokuvan pääosaan. Pätkän näyttelijäkin on nyt parhaimmillaan.

Elokuvan mahtava nopeus on sketsimäisen käsikirjoituksen seurausta. Lohikosken visuaalinen kerronta on tällä kertaa suorastaan loistavaa. Erityisen hieno on elokuvan alkupuolen kohtaus, jossa Pätkä nähdään kotonaan veneen alla, mutta hyvin on onnistunut sekin jakso, jossa Pekka ja Pätkä nähdään onnettomina talomaalareina. Sen sijaan elokuvan kehnoin osuus on sen loppu, jossa toisensa kadottaneet isä ja poika löytävät toisensa laulamalla tuttua sävelmää.

Pekka ja Pätkä puistotäteinä -elokuvan viesti on tänä päivänä taas niin ajankohtainen, että sen soisi saavan vielä toisen uusintaesityskierroksen maan elokuvateattereissa, aivan kuten 1970-luvullakin.

 
LISÄMATERIAALI

Elokuvan traileri.

DVD-JULKAISU

Tekniseltä laadultaan Puupää-filmien DVD-julkaisujen parhaimmistoa, ellei paras. Erittäin hyvä.