pohjantahdenalla68s259as
Akseli Koskela (Aarno Sulkanen), torpparin poika ja kapinajohtaja.

Väinö Linnan syntymästä tulee kuluneeksi pyöreät sata vuotta tämän vuoden joulukuussa. Urjalaissyntyinen tamperelaiskirjailija antoi Suomen kirjallisuudelle alle kymmenessä vuodessa neljä klassikkoa ja ennätyksiä rikkonutta myyntimenestystä, Tuntemattoman sotilaan ja Täällä Pohjantähden alla -trilogian. Samalla Linna tuli antaneeksi suomalaiselle elämäkertaelokuvalle sellaisen muodon, josta se ei ole päässyt eroon puolessa vuosisadassakaan.

Linnan romaanitrilogia pentinkulmalaisista itsenäisen Suomen alkuvaiheilla ilmestyi 1950- ja 1960-lukujen taitteessa. Jouluun 1962 mennessä romaaneja oli painettu yhteensä yli puoli miljoonaa kappaletta ja kauppa kävi ahkerasti sen jälkeenkin. Kun työt elokuvasovituksen parissa aloitettiin 1960-luvun puolivälin jälkeen, alkuperäiset kirjat olivat kansalle tuttuakin tutumpia. Ratkaisevan erilaisesta elokuvasovituksesta tuskin edes puhuttiin ohjaaja Edvin Laineen ja käsikirjoittaja Juha Nevalaisen keskusteluissa, ja Linnalla oli veto-oikeus kaikkiin muutoksiin.

Nevalainen oli kirjoittanut jo Tuntemattoman sotilaan elokuvasovituksen noudattaen alkuperäisteoksen henkeä hyvin tarkkaan. Sama toistui Täällä Pohjantähden alla -elokuvaa kirjoitettaessa: romaanitrilogian kahdesta ensimmäisestä osasta kirjoitettiin skenario, joka tyytyi kuvittamaan romaanin tapahtumia sen sijaan, että olisi etsitty elokuvallisinta lähtökohtaa ja toteutustapaa. Edvin Laine oli ohjaajana sitä koulukuntaa, joka kertoi tarinan aina alusta loppuun asti – hyppimättä aikatasojen välillä ja pitäen kaiken niin selvänä, että joka kylän hitainkin katsoja ymmärsi, missä mennään.

Linnan alkuperäisteosten vahvuudet siirtyivät myös Laineen elokuviin ja näistä tuli kiistattomia klassikoita – kaikkine virheineen ja puutteineenkin. Tuntematon sotilas käy yhä samoisin tunteisiin kiinni kuin Finlandiakin. Sama epäoikeudenmukaisuuden vastustamisen henki on ratkaisevassa osassa Pohjantähdessäkin.

pohjantahdenalla68s258as
Jussi Koskela (Risto Taulo), kaiken kestävä torppari.

Vaikka Tuntemattoman sotilaan elokuvasovitus oli suomalaisittain ennätyksellisen suuri ja kallis, sekin kalpeni Täällä Pohjantähden alla -elokuvan rinnalla. Väreissä kuvattu, nykyrahassa yli neljä miljoonaa euroa maksanut suurelokuva venähti yli kolmituntiseksi useammastakin eri syystä. Kahden paksun romaanin uskollinen sovitus oli syistä suurin, mutta pituuteen vaikutti epäilemättä myös ajan käytäntö ylipitkien elokuvien hinnoittelussa. Nimittäin kolmituntisista elokuvista perittiin kaksinkertainen lipunhinta, koska ne veivät teattereilta kahden elokuvan edestä näytösaikaa. Korkea hinta saattoi karkottaa osan katsojista tiettyjen elokuvien kohdalla, mutta Pohjantähden tapauksessa sitä pelkoa ei ollut. Jos kirjaversiota meni kaupaksi puoli miljoonaa kappaletta, niin miksei elokuvaankin myytäisi ainakin yhtä monta lippua?

Kolmituntisen elokuvan voi tehdä käytännössä samalla hinnalla kuin kaksi- ja puolituntisenkin, mutta kolmituntisella saattoi tienata miljoonan tai pari enemmän. Pohjantähden tuottaja ja levittäjä sekä maan suurin elokuvateatteriketju kuuluivat kaikki samalle omistajaperheelle. Elokuvan tuotantokustannuksissa apuun tuli Yleisradio, joka tilasi Fennada-Filmiltä elokuvasta vielä pidemmän sarjaversion houkuttelemaan ihmisiä ostamaan mustavalkotelevision tilalle väritelevision ja maksamaan kalliimpaa lupamaksua.

Kaikki nämä mainitut seikat – Linnan veto-oikeus, Laineen käsitys tarinankerronnasta, alkuperäisteosten suosio, Yleisradion mukaantulo, tuottajan etu hinnoittelussa – vaikuttivat siihen, että Laineen elokuvassa ei ainoastaan kuvata sen päähenkilö Akseli Koskelan elämää vauvasta aina kolmikymppiseksi saakka, vaan jopa hänen siittämisensä on osa tarinaa.

Elokuva alkaa siitä mistä romaanitrilogiakin, suosta, kuokasta ja Jussista. Akseli ilmestyy maailmaan, kun filmistä on kulunut vartin verran. Neljänkymmenen minuutin kohdalla Akseli on nuori aikuinen ja roolissa nähdään ensimmäisen kerran Aarno Sulkanen, elokuvan varsinainen päänäyttelijä. Eletään suurlakon aikaa vuonna 1905.

Elokuvasta on kulunut jo 75 minuuttia siihen mennessä, kun Akselin ja Elinan häävalssia tanssitaan. Puolentoista tunnin kohdalla pastori Salpakarin poika lähtee yön turvin Saksaan jääkärikoulutukseen. Samalla näytetään yksiselitteisesti, kuinka välit ovat kiristyneet äärimmilleen Salpakarien kaltaisten auktoriteettien, vanhaa rahaa ja yhteiskunnallista asemaa edustavien valkoisten ja Akselin kaltaisten vähäisemmässä asemassa olevien punaisten välillä. Rajaveto on erittäin mustavalkoinen: Pohjantähdessä jokainen, joka ei ole punainen, on täysi sika ja suoranainen ihmishirviö. Punaisten harjoittamaa terroria kuvataan, mutta punaisten näkökulmasta ja kostotoimien kautta. Heikomman näkökulma on antavinaan jonkinlaisen oikeutuksen teoille.

Koomista kyllä, Pohjantähti antaa täysin vääränlaisen kuvan torppareiden elinoloista. Koskelat asuvat mahtavassa talossa suurten, itse raivattujen peltojen keskellä. He ovat erittäin hyväosaisia ja suuttuvat, kun yhtä paljon omasta edustaan huolta pitävä Salpakari haluaa takaisin osan maista nyt, kun ne on pelloiksi käännetty ja kaskettu. Välit kiristyvät katkeamispisteeseen.

Peräti 100 minuuttia on elokuvasta kulunut, kun sisällissota alkaa ja Akseli ja hänen kaverinsa lähtevät ensimmäisen kerran aseet mukanaan tappelemaan. Vain puoli tuntia myöhemmin elokuvassa sota on kääntynyt punaisten tappioksi ja Akselikin lähtee pakoon. Siitä menee vain kymmenkunta minuuttia, kun kahden ja puolen tunnin kohdalla tuomari antaa räätäli Halmeelle kuolemantuomion. Noin minuuttia ennen elokuvan loppua Akseli palaa kotiin pitkän vankilatuomion jälkeen ja loppu koittaa.

Ja sittenkin, kaikessa mustavalkoisuudessaan ja yksioikoisuudessaan, Laineen elokuva on riipaiseva inhimillinen draama. Katsoja ei voi olla mieltymättä niihin hienoihin ihmistyyppeihin, joita tarinassa nähdään eikä kokematta samaa turhautumisen tunnetta kuin Koskelat silloin, kun elokuvan aikana pitkään ja hartaasti rakennettu kotitila on joutumassa hienohelmaisen, tossun alla elävän pastorin rahapussiin. Vähemmästäkin on kapinoita aloitettu.

ruusujakulkuri1still
Ruusu ja kulkuri -elokuvan Hilkka Helinä ruusuna, joka on kasvanut laaksossa...

Laineen elokuvaa katsellessa voi helposti unohtaa sen, että kyseessä on täysin fiktiivinen teos, vaikka historian lehdillä liikutaankin. Se ei kerro minkään todellisen Akseli Koskelan ja hänen perheensä elämästä sisällissodan aikaan, vaikka hahmoilla olikin esikuvia todellisuudessa.

Tapa, jolla Koskelan perheen elämää kuvataan, oli uusi sen ajan kotimaisessa elokuvassa. Yhtä laajoja elämänkuvauksia ei ollut tehty, mutta harhakäsitys tämän elokuvan totuudenmukaisuudesta on paremminkin peräisin myöhemmistä kotimaisista elokuvista kuin itse Pohjantähdestä.

Suomalaiset elämäkertaelokuvat olivat pitkään samanlaisia kuin kulta-ajan Hollywoodissakin. Koko kansalle tutun ihmisen – yleensä taiteilijan – elämästä luotiin puolitoistatuntinen yhtenäinen tarina, jossa oli aina romantiikkaa ja enemmän sepitystä kuin totta. Faktaa oli mukana juuri sen verran, että jokainen katsoja tunnisti päähenkilön esikuvan, vaikka nimi olisikin ollut hieman toisenlainen.

Todellisiin ihmisiin keskittyvien suomalaisten elämäkertaelokuvien tarina alkoi käytännössä kahdesta Toivo Särkän ja Yrjö Nortan yhteisohjauksesta, 14-vuotiaasta viulistisensaatio Heimo Haitosta kertovasta Pikku pelimannista (1939) sekä J. L. Runebergin ja Emilie Björksténin salasuhdetta kuvaavasta suurelokuvasta Runon kuningas ja muuttolintu (1940). Pikku pelimanni oli nopea rahastuselokuva, mutta Elsa Soinin kirjoittamaa Runeberg-filmiä tehtiin hartaasti ja suurella rahalla.

Myöhemmin Soini kirjoitti toiselle yhtiölle kansalliskirjailija Aleksis Kivestä kertovan melodraaman Minä elän (1946), jonka Ilmari Unho ohjasi. Rauli Tuomen tulkitseman Kiven elämä nähdään alusta loppuun saakka, mutta matkalta jätetään pois hyvinkin merkittäviä vaiheita. Missään vaiheessa tässä elokuvassa ei ole läpirullauksen tai potpurin tuntua. Se on väkevää, välillä hyvin teatraalista draamaa, jossa on pyritty dramaturgisesti täysipainoiseen kertomukseen ja onnistuneesti vältetty rönsyilyä.

Tarkkaan faktoissa pysyvän Kivi-elokuvan rinnalla Unhon ohjaama Ruusu ja kulkuri (1948) on sitäkin sepitetympi. Totta siinä oli melkeinpä vain sen verran, että oopperalaulaja Abraham Ojanperä oli olemassa. Unhon elokuvassa tätä kuljetetaan ympäri maailman paikoissa, joissa oikea Ojanperä ei koskaan käynyt. Elokuvan keskiöön on otettu täysin keksitty rakkaustarina Ojanperän ja kotikylän tytön välille. Tuon Elovena-tytön luo elokuvan Aappo aina kaipaa, kuolemansa hetkelläkin.

Ojanperän elämän käänteet saattoivat olla elokuvan tekijöiden tiedossa, mutta suuri yleisö oli ne jo unohtanut. Niinpä Ruusu ja kulkuri meni monelle täydestä totuudesta. Vaikka sen jälkeenkin tehtiin vielä useita vahvasti väritettyjä elämäkertaelokuvia, niin Ruusu ja kulkuri on paras esimerkki tästä tyylistä. Lajityyppinsä valioita se on ennen kaikkea se visuaalisen kauneutensa ansiosta: Unho on antanut tunteiden viedä ja hän on luonut näyttäviä sentimentaalisia jaksoja hyödyntäen voimakkaita kuvakulmia. Ruusussa ja kulkurissa pääosassa on kauneus, ei Ojanperä tai tämän elämä.

ruusujakulkuri2still
... ja jonka Aappo (Unto Salminen) jättää paikoilleen.

Nykypäivän suomalaiset elokuvantekijät ovat tehneet elämäkertaelokuvia samasta syystä kuin T. J. Särkkä yli 80 vuotta sitten. Tunnettu ihminen on jo valmiiksi yleisölle myyty, elokuvan saama huomio on varma ja jonkinasteinen yleisömenestyskin on taattu. Suurten katsojalukujen tavoitteluun on osallistunut myös Elokuvasäätiö, joka on näitä suurmies- ja naiselokuvia tukenut ja siten niiden toteuttamisen mahdollistanut.

Elokuvantekijöistämme etenkin ohjaaja-käsikirjoittaja-tuottaja Timo Koivusalo on antanut yleisölle tasan tarkkaan sitä, mitä on olettanut sen haluavankin. Tapio Rautavaarasta ja Reino Helismaasta, Irwin Goodmanista, Jean Sibeliuksesta ja Olavi Virrasta kertovat Kulkuri ja joutsen (1999), Rentun ruusu (2001), Sibelius (2003) ja Olavi Virta (2018) ovat kuvaelmia näiden ihmisten elämästä. Koivusalo ei jättänyt hyödyntämättä yhtäkään hyvää tarinaa tai kaskua. 91-vuotiaaksi eläneen Sibeliuksen elämä käytiin läpi alusta loppuun saakka, samoin tehtiin keski-ikäisinä kupsahtaneiden Goodmanin ja Virran kohdalla. Ainoastaan Kulkurissa ja joutsenessa oli pyrkimystä elokuvallisempaan kokonaisuuteen – tarinaan, jossa on alku, keskikohta ja loppu. Siksi se onkin näistä ohjaajansa elokuvista ylivoimaisesti paras. Irrallisia juttuja ei kuitenkaan siinäkään vältelty, mutta ne olivat pikemminkin sen elokuvan polttoainetta kuin kapuloita rattaissa.

Koivusalo on vanhan kotimaisen taiteen ja kulttuurin ystävä ja se näkyy niin hänen aihevalinnoissaan kuin Laineelta omaksutussa kerrontatyylissäänkin. Kun Koivusalo yli kymmenen vuotta sitten ilmoitti filmaavansa uudelleen Täällä Pohjantähden alla -romaanitrilogian, niin jokainen varmasti osasi odottaa samaa näkökulmaa ja toteutustapaa kuin Laineenkin elokuvissa käytettiin. Sitä myös saatiin ja tuskin koskaan suomalaisessa uudelleenfilmatisoinnissa on tyydytty niin suoraan alkuperäiselokuvan imitointiin kuin Koivusalon Pohjantähdissä.

Laineen kaksi Pohjantähti-elokuvaa keräsivät elokuvateattereissa yhteensä yli 1,5 miljoonaa katsojaa. Koivusalon elokuvien lähtökohta on aina ollut yleisömenestyksessä, joten miksipä hän olisi toimivaksi todettua kaavaa muuttanut. Ehkä olisi kuitenkin kannattanut, sillä uudet Pohjantähti-elokuvat saivat yhteensä vain 250 000 katsojaa.

ruusujakulkuri3still
Ero ruusua harmittaa...

Myös Renny Harlinin ohjaaman ja Heikki Vihisen käsikirjoittaman Mannerheim-elokuvan muoto olisi ollut Pohjantähteä noudatteleva: 83-vuotiaana kuolleen marsalkan koko elämä kahdessa tai kolmessa tunnissa. Ei varmaankaan paras saati halvin tapa kertoa Mannerheimista, mutta taatusti helpoiten pureksittava ja yleisömenestyksen kannalta riskittömin.

Päämajan (1970) ohjannut Matti Kassila totesi joitakin vuosia sitten, että jos hän tekisi nyt Mannerheimista elokuvan, niin se keskittyisi tämän junamatkaan Odessasta Pietarin kautta Helsinkiin bolsevikkivallankumouksen aikaan. Lauri Törhönen puolestaan halusi tehdä elokuvan Mannerheimista kertomalla Hitlerin päivävisiitistä Suomeen marsalkan syntymäpäiville. Tällaisia rajattuja ajanjaksoja ja näkökulmia nähdään jatkuvasti ulkomaisissa elämäkerrallisissa elokuvissa, joita voikin sanoa enemmän henkilökuviksi kuin elämäkerrallisiksi teoksiksi. Lopputulos on liki poikkeuksetta parempi kuin suomalaisissa lajitovereissa, joissa liian usein lähdetään kertaamaan koko elämää.

Suomalaisten elokuvantekijöiden puolustukseksi on silti sanottava, että Suomi on pieni maa ja täällä on vain tietty määrä merkkihenkilöitä. He ovat useimmiten koko kansan yhteistä omaisuutta, kouluissa kerrotaan heidän elämänvaiheistaan ja tasaisin väliajoin ne käydään läpi lehtiartikkeleissa ja uusissa kirjoissa. Kiusaus kertoa kaikista näistä tapahtumista yhden elokuvan aikana on suuri, sillä tällä tavoin oletettavasti palvellaan mahdollisimman suurta katsojakuntaa. Mutta kuka uskaltaa tehdä sellaisia elokuvia, jotka poikkeavat kaavasta ja ottavat riskejä, pyrkien hyvään lopputulokseen eikä vain hyvään kassatulokseen.

ruusujakulkuri4still
... mutta kulkijapoika kulkee vaan.

P. S.

Yhtä paljon kuin Edvin Laine rakasti elokuviensa lähdeteoksia, hän rakasti myös itse ohjaamiaan kohtauksia. Useammankin Laineen elokuvan leikannut Juho Gartz – joka muuten ansaitsisi elämäntyö-Jussin nyt ja heti – teki töitä liki kaikkien 1960–1980-lukujen merkittävimpien suomalaisten elokuvaohjaajien kanssa. Gartz leikkasi myös kaikista parhaimman, hauskimman ja rytmissään esimerkillisen hienon Spede-tuotannon eli Pähkähullun Suomen (1967).

Gartzin ja Laineen yhteistyö alkoi Pohjantähdestä ja päättyi Akattomaan mieheen (1983). Tämän viimeisen yhteistyön ajoilta Gartz kertoi mainiossa muistelmateoksessaan hauskan tapauksen, kun hän oli tehnyt listan lyhennystä tai poistamista kaipaavista kohtauksista ja soitti ehdotuksiaan Laineelle.

 

”Meteli alkoi heti, kun olin nimennyt ensimmäisen poistettavan kohtauksen.
– Ei, ei, ei, aiotko sinä tuhota minun elokuvani!
Selvä. Ei poisteta. Nimesin seuraavan.
– Ei, ei, hirvittävä ehdotus!
Hyvä. Entäs sitten tämä?
– Sehän on elokuvan herkin ja kaunein kohtaus, eikö sinulla ole sydäntä rinnassasi!”
Ja niin edelleen.
Kun puhelu päättyi, elokuva oli lyhentynyt viisi minuuttia. Poistettavaa olisi ollut nelisenkymmentä.”

 

(ote kirjasta Juho Gartz: Leikkaaja. Art House, 2003)

 

Jutussa mainituista elokuvista Pikku pelimanni, Minä elän ja Ruusu ja kulkuri voi katsoa ilmaiseksi Elonetissä jopa 4K-laadulla.

 

Poikki! – toteutumattomat kotimaiset elokuvat

Ensi-illat

Perjantai 4.12.

A

Lisää ensi-iltoja

Seuraavat kotimaiset:

fuckingwithnobodyjuliste tunturintarinajuliste supercooljuliste pertsajakilujuliste

Lisää kotimaisia ensi-iltoja

pakonyban