olemmekaikkisyyllisia3still
Aino-Maija Tikkasen näyttelemä Leena kohtaa loppunsa elokuvassa Olemme kaikki syyllisiä. Kuva: Fennada-Filmi

Toukokuun viimeisenä sunnuntaina 1947 helsinkiläisen Rea-elokuvateatterin ohjelmistoon tuli uusi rikoselokuva Yön sävel (1946). Lawrence Huntingtonin ohjaamassa englantilaiselokuvassa Lontoota piinaa sarjakuristaja, jonka viimeisin uhri kohtaa loppunsa öisessä puistossa viettäessään herkkää hetkeä murhaajan kanssa. Seuraavana aamuna konstaapeli löytää naisen ruumiin.

Helsingin Sanomien elokuvakriitikko Paula Talaskivi piti viikon ensi-iltakatsauksessaan Yön säveltä onnistuneena, mutta näki asiassa toisen ongelman. ”[Kun] samantapainen aihe on tänä vuonna ollut jo monessa filmissä, alkaa vähitellen miettiä, onko moisten taipumusten esittäminen erittäin terveellistä. Alkaa pian yksi ja toinen tuntea itsessään ituja outoihin taipumuksiin ja jopa tekoihinkin…”, Talaskivi pohti.

Aamuyöstä heinäkuun 11. päivän puolella yövartija löysi Helsingin Tähtitorninmäeltä 37-vuotiaan naisen alastoman ruumiin. Toisin kuin Yön sävelessä, Tähtitorninmäellä riitti merkkejä kamppailusta. Naisen vaatteet olivat riekaleina ja levinneinä ympäriinsä. Kuristettuaan naisen tekijä oli viimeistellyt tekonsa asettamalla uhrinsa puistonpenkin alle siten, että yksi penkin jaloista oli naisen kurkun päällä. Paikalle tulleen lääkärin mukaan tämä oli lopulta aiheuttanut uhrin kuoleman.

Vain päivää myöhemmin tekijä oli saatu kiinni ja tämä oli tunnustanut tekonsa. 22-vuotias Alexander Adlivankin oli tunnetun helsinkiläisen ravintola- ja hotellialan yrittäjän poika, joka työskenteli itse parhaillaan erään helsinkiläishotellin hovimestarina. Työpaikallaan pidetty ja tunnollinen nuorimies oli avioitunut saman vuoden alkupuolella. Morsiamelleen hän oli tunnustanut, ettei ollut ”niin kiltti” kuin hän luuli. Pikemminkin hän oli kuin kaksi eri henkilöä.

Teini-ikäisenä Adlivankin oli monien muiden helsinkiläisten nuorukaisten tapaan käynyt kesätöissä elokuvateollisuuden palveluksessa. Adlivankin oli ollut kamera-assistenttina ainakin yhdessä Suomi-Filmi Oy:n elokuvassa, Wilho Ilmarin ohjaamassa sota-ajan jännärissä Yli rajan (1942). Kiinnostusta elokuviin vaikutti olleen enemmänkin: poliisi tiesi kertoa toimittajille heti tuoreeltaan, että Adlivankin oli nähnyt Yön sävelen kahdesti. Tapausta seuraavaa viikolla yksikään Helsingin teattereista ei elokuvaa esittänyt, mutta elokuussa se oli jälleen ohjelmistossa. Yön sävel pyöri surmailtana Regia-elokuvateatterissa kävelymatkan päässä Tähtitorninmäeltä.

Poliisille Adlivankin kertoi tavanneensa uhrinsa ensimmäisen kerran samana iltana, vain puolitoista tuntia aiemmin ravintola Kappelissa. Puistonpenkille päästyään hän oli yhtäkkiä keksinyt murhata naisen. Elokuvan syyksi Adlivankin ei tekoaan pannut, vaan totesi Helsingin Sanomien toimittajalle, ettei filmi ollut tehnyt häneen ”mitään erikoisempaa vaikutusta”.

Maaliskuussa 1948 Helsingin raastuvanoikeus tuomitsi Adlivankinin täyttä ymmärrystä vailla tehdystä taposta yhdeksäksi vuodeksi kuritushuoneeseen sekä korvauksiin. Korkeammassa oikeusasteessa tuomio aleni seitsemään vuoteen, joista Adlivankin ensikertalaisena istui noin puolet ja pääsi ehdonalaiseen vapauteen tammikuussa 1952. Sukunimensä vaihtanut Adlivankin ei enää päässyt siistiin sisätyöhön vaan teki töitä tehtaassa ja lähti merillekin. Yhdysvaltain kautta hän päätyi Tukholmaan, jonne hänen isänsä oli muuttanut ja jatkanut siellä ravintola-alalla. Poikakin sai töitä ravintolasta, mutta kauan hän ei kaidalla tiellä pysynyt. Tukholmassa hankittu pahoinpitelytuomio merkitsi paluuta helsinkiläiseen vankilaan, jossa hän istui heinäkuun alkuun 1954 saakka.

Vapauduttuaan Adlivankin sai töitä makeistehtaalta, mutta marraskuun viimeisenä päivänä odotti uusi vankeustuomio. Nyt 29-vuotias Adlivankin tuomittiin varastetun tavaran kätkemisestä ja törkeätä lievemmästä pahoinpitelystä vankeuteen yhteensä yhdeksitoista kuukaudeksi. Pahoinpitelyn uhri oli tehtaalla työskennellyt nainen, jota Adlivankin oli lyönyt Eirassa kadulla useita kertoja nyrkillä päähän. Varastetun tavaran kätkemiseen liittyvä tuomio liittyi elokuussa tehtyyn kukkakaupan kassan ryöstöön.

 

”Murha kaivopuistossa? Kiitos. Okei.”
– Olemme kaikki syyllisiä -elokuvan ensimmäiset repliikit

Tähtitorninmäen henkirikos innoitti kirjailija Onni Hallaa heti tuoreeltaan sepittämään tapauksesta oman versionsa, joka ilmestyi Oudot virrat -nimisenä romaanina jo vuonna 1948. Seuraavana vuonna valtion kirjallisuuspalkintoja jaettaessa palkittujen joukossa olivat muun muassa Halla ja Mika Waltari, joka kirjoitti myöhemmin oman fiktiivisen Tähtitorninmäen murhajuttunsa Tähdet kertovat, komisario Palmu -elokuvan (1962) käsikirjoituksen muodossa.

Kuten ehkä on sopivaa, entisen kamera-assistentin tekemästä ja elokuvan innoittamasta veriteosta tehtiin myös elokuva. Adlivankinin 37-vuotiaan uhrin – jolla oli kaksi pientä lasta – rooli jäi tavallaan kokonaan pois, sillä ohjaaja-käsikirjoittaja Aarne Tarkas teki tapauksesta omannäköisensä version. Tarkas lainasi käsikirjoitukseensa ideoita Hallan romaanista ja muutti tapahtumia niin, etteivät ne suoraan vastanneet todellisuutta: nyt tekijä ja uhri tunsivat toisensa, surma tapahtuu Tähtitorninmäen sijaan Kaivopuistossa ja tekotapa on puukotus.

Tarkaksen elokuvan nimi Olemme kaikki syyllisiä antaa jo ymmärtää, minkälainen itse teos on. Tyypillisen kankea ja osoitteleva "sanomaelokuva" hakee vaikka väkisin ymmärrystä tappajalle, koska tämä on viettänyt vaikean lapsuuden mielisairaitten vanhempiensa kanssa. Äitinsä hirttäydyttyä ja isänsä vaihdettua maisemaa Antti (Veijo Pasanen) päätyy sijaiskotiin ja joutuu koulussa luokkatovereiden pilkan kohteeksi. Ainoa ymmärtäjä on Leena (Aino-Maija Tikkanen), jonka kanssa Antti alkaa ennen pitkää seurustella. Lopulta välit menevät poikki, ja sitten kohtalokkaana iltana Kaivopuistossa Leena erehtyy haukkumaan Anttia hirtetyn penikaksi. Mikään näistä ei päde Adlivankinin tapaukseen, vaan kaikki on elokuvaa varten sepitettyä.

Tarkaksen elokuvan mukaan syy ei ollut vain Antin vaan kaikkien niiden, jotka ovat kohdelleet ihmisiä huonosti. Näin ollen ihminen ei olisi koskaan omista teoistaan vastuussa, vaan vastuu voidaan sopivan tilaisuuden tullen sysätä kaikkien muiden harteille. Tarkaksen moraalista saarnaa pidettiin jo tuoreeltaan naiivina, eikä elokuva ole ajan myötä siitä parantunut.

Kun Olemme kaikki syyllisiä sai ensi-iltansa marraskuun 5. päivänä 1954, oli Tähtitorninmäen tapahtumista kulunut vain seitsemisen vuotta. Muutama viikko myöhemmin Adlivankin oli oikeuden edessä vastaamassa jo mainituista uusista rikoksistaan.

 

Olemme kaikki syyllisiä on saatavilla DVD-tallenteena ja katsottavissa Yle Areenassa. Yön sävel on julkaistu DVD:llä Isossa-Britanniassa.

 

olemmekaikkisyyllisia2still
Veijo Pasanen teki elokuvauransa ainoan pääroolin elokuvassa Olemme kaikki syyllisiä Kuva: Fennada-Filmi

Poikki! – toteutumattomat kotimaiset elokuvat

Ensi-illat

Elokuvateatterit avoinna jälleen 1.6. alkaen

 

Lisää ensi-iltoja

Seuraavat kotimaiset:

nakemiinneuvostoliittojuliste viimeisetjuliste neitiaikajuliste

Lisää kotimaisia ensi-iltoja