Näin tehtiin Salaviinanpolttajat, Suomen ensimmäinen näytelmäelokuva

K. E. Ståhlberg Atelier Apollon ottamassa valokuvassa. Kuva: KAVI

lokuvan maailmanvalloitus alkoi pariisilaisesta kahvilasta vuonna 1895, jolloin Lumiéren veljekset esittelivät keksintöään ulkopuolisille. Veljekset olivat kehittäneet elokuvakameran ja projektorin, jotka he myös patentoivat. Seuraavan vuoden kesäkuussa Lumiéren elävien kuvien kiertue saapui jo Suomeenkin, ja osa köyhän suurruhtinaskunnan kansalaisista pääsi todistamaan maailman uusinta ihmettä, joka tuli muuttamaan viihteen merkityksen pysyvästi.

1900-luvun alussa Suomeen alkoi ilmestyä pysyviä elokuvateattereita. Yhden niistä, Helsingin Mikonkatu 5:ssä toimivan Maailman Ympäri -teatterin perusti valokuvausalan yrittäjä Karl Emil Ståhlberg huhtikuussa 1904. Myöhemmin tuossa samassa osoitteessa toimi muun muassa Suomen Filmiteollisuus Oy:n pääkonttori.

Ståhlberg oli alkujaan kuhmonniemeläinen nimismiehen poika, joka luki itsensä insinööriksi Helsingissä vuonna 1887 ja pari vuotta myöhemmin avasi oman valokuvaamonsa, Atelier Apollon. Keväällä 1896 leskeksi jäänyt Ståhlberg meni jo syksyllä uusiin naimisiin, ja pariskunta lähti häämatkalle Pariisiin. Sieltä insinööri osti Pathélta elokuvaprojektin ja kasan lyhytelokuvia. Tammikuussa 1897 Ståhlberg järjesti ensimmäiset omat elokuvanäytöksensä Helsingin ylioppilastalon musiikkisalissa.

Maailman Ympäri -teatterin avajaisilmoitus Uudessa Suomettaressa 1. huhtikuuta 1904. Klikkaa kuva suuremmaksi.

Saadakseen suomalaista ohjelmistoa Maailman Ympäri -elokuvateatteriinsa Ståhlberg valjasti valokuvausliikkeensä työntekijöitä vuonna 1906 filmaamaan lyhyitä uutiskatsauksia. Apollossa valokuvaajana työskennellyt Frans Engström (1873–1940) sekä Hjalmar Hårdh (1881–1948) ja Oscar Lindelöf (1887–1954) valmistivat seuraavan seitsemän vuoden aikana yli sata uutiskatsausta.

Frans Engström vuonna 1901. Kuva: KAVI

Parikymppiset teatterinäyttelijät aikovat eläviin kuviin

lokuva oli vielä tuore keksintö eikä sen uutuudenviehätys ollut hävinnyt. Minkäänlaista alan koulutusta ei Suomessa tunnettu, vaan kaikki oli opittava kantapään kautta. Kun suomalaiset kiinnostuivat näytelmäelokuvien teosta, olivat asialla tietysti teatterintekijät, valokuvausalan ammattilaiset ja helsinkiläiset rahamiehet. Teatterintekijät toivat mukaan taiteellisuutta ja näkemystä, valokuvaajat tiesivät teknisessä mielessä, miten elokuva toteutetaan ja liikemiehet raottivat sen verran kirstujaan, että filmi voitiin myös toteuttaa.

Vuonna 1904 Tampereen Teatteriin oli kiinnitetty näyttelijäksi helsinkiläissyntyinen nuorimies Teuvo Puro, joka oli vaihtanut piirustuskoulun teatteriin ja suomentanut sukunimensä Bäckmanista Puroon. Parin vuoden päästä Puro matkusti takaisin synnyinkaupunkiinsa ottamaan vastaan kiinnityksen Kansallisteatterin näyttelijäksi. Maan päänäyttämöllä esiintyi myös Puroa vuoden vanhempi Teppo Raikas, alkujaan viipurilainen Wäinö Teofilus Durchman, joka oli kiinnitetty Kansallisteatteriin vuonna 1905.

Ikätoverit Puro ja Raikas olivat kummatkin kiinnostuneita elävistä kuvista. Ajatus niiden tekemisestä heräsi, vaikkei kummallakaan ollut minkäänlaista tietämystä aiheesta. ”Kyllä me nyt olimme nähneet jotakin, mutta aivan vähän”, Puro muisteli Uutisaitassa vuonna 1946. ”Mutta kun muualla maailmassa touhuttiin kaikennäköistä filmistä, oli meilläkin intressiä asiaan ja ajattelimme, että miksi ei Suomen maassa ryhdytä vastaavanlaiseen. Vaikka olimme nuoria poikia, niin ymmärsimme, että jos voisimme saada vastaavaa aikaan, niin se merkitsisi maallemme talouskysymyksenä jotakin.” Puron tokaisu kuvaa hyvin silloista ja myöhempääkin asennetta siihen, ettei elokuva ole taidetta, vaan viihdettä ja tapa tehdä rahaa.

Palkintokilpailu aiheen löytämiseksi ensimmäiseen näytelmäelokuvaan

uosien 1906 ja 1907 taitteessa Puro ja Raikas tapasivat heille entuudestaan tutun Frans Engströmin, Atelier Apollon valokuvaajan ja uutiskatsausten elokuvaajan. Ruotsalaissyntyinen Engström oli tuolloin Suomen ainoita elokuvaajia ja siten myöskin alansa parhaimpia asiantuntijoita.

33-vuotias Engström, 23-vuotias Raikas ja 22-vuotias Puro tulivat keskusteluissaan siihen päätelmään, että he aikovat yrittää elokuvantekoa. ”Engström lupasi puhua Apollon omistajan, insinööri K. E. Ståhlbergin, kanssa asiasta siinä mielessä, että tämä saataisiin rahoittamaan aiottu kuva. En tarkkaan muista asian kehitystä, mutta joka tapauksessa julkaisi Ståhlberg kilpailukutsun ensimmäisen kotimaisen elokuvakäsikirjoituksen aikaansaamiseksi. Saapuneista lähetyksistä valittiin sitten Salaviinanpolttajat-niminen noin neljännestunnin kestävä juttu, joka päätettiin ottaa nauhalle. Kuka käsikirjoituksen tekijä oli, ei ole enää muistissani”, Puro muisteli Uutisaitassa.

Palkintokilpailun ilmoitus Helsingin Sanomissa 17.1.1907.
Klikkaa kuva suuremmaksi.

Tammikuun 17. päivänä vuonna 1907 Atelier Apollo julkaisi lehti-ilmoituksen, jossa se kertoi aloittaneensa avoimen kilpailun ensimmäisen suomalaisen näytelmäelokuvan aiheen löytämiseksi. ”Arvoisaa yleisöä pyydetään täten ottamaan osaa seuraavaan kilpailuun. Tarkoituksena on nimittäin tehdä ehdotuksia ja selityksiä sellaisiin kotimaisiin aiheisiin, jotka soveltuisivat elävinä kuvina näytettäväksi”, kerrottiin Helsingin Sanomissa julkaistussa ilmoituksessa.

Kilpailun järjestäjä lupasi rahapalkinnon seitsemälletoista aiheelle ja niiden tekijöille, suurimman palkinnon ollessa korkeintaan 350 markkaa, nykyrahassa noin 1 500 euroa. Vertailukohdaksi mainittakoon, että Maailman Ympäri -teatterissa sen avautuessa vuonna 1904 pääsymaksu oli 60–75 penniä, nykyrahassa noin 2,75–3,45 euroa.

Lehti-ilmoitus kilpailun tuomareista sekä lisäohjeita hakijoille Helsingin Sanomissa 27.1.1907.
Klikkaa kuva suuremmaksi.

Kymmenen päivää myöhemmin Atelier Apollo ilmoitti samassa lehdessä valinneensa palkintotuomareiksi rouva G. Lindbergin, neiti Olga Nordensvanin, tuomari Sakari Castrénin, toimittaja Arthur Sjöblomin ja palomestari Gösta Waleniuksen sekä pidentäneen kilpailuaikaa helmikuun 2. päivään saakka. Edelleen täsmennettiin, että kuka tahansa voi ottaa osaa, kunhan esitetty aihe on sellainen, että se voidaan talven aikana kuvata luonnossa ja se herättäisi mahdollisimman suurta kiinnostusta yleisössä. Yksi henkilö sai lähettää niin monta ehdotusta kuin halusi, kunhan signeerasi ehdotukset ja kirjekuoren salanimellä. Osallistujan oikea nimi ja osoite sai olla vain kirjekuoren sisällä erillisellä paperilla.

J. Alfred Tanner sijoittui toiseksi, voittajan nimi jäi mysteeriksi

ilpailun tulokset julkaistiin laskiaissunnuntaina helmikuun 10. päivänä muun muassa Helsingin Sanomien ja Uuden Suomettaren lehti-ilmoituksissa. Kilpailun järjestäjän mukaan ehdotuksia tuli kaikkiaan 652:lta kilpailijalta, joista ”osalla oli ainoastaan yksi aihe, suurimmalla osalla useampi ja yhdellä 105 eri ehdotusta”.

Palkintotuomarit valitsivat voittajaksi nimimerkki J. V-s:n aiheen Salapolttimo, jota kuvailtiin ”huvittavaksi, seikkaperäisesti selitetyksi, moniosaiseksi miimilliseksi farssiksi”. 350:n markan muhkeaa palkintoa se ei kuitenkaan saanut, vaan 100 markkaa, joka vastaa nykyrahassa vajaata 430:tä euroa.

Voittajat julistettiin Helsingin Sanomissa 10.2.1907.
Klikkaa kuva suuremmaksi.

Valmista elokuvaa mainostaneessa lehti-ilmoituksessa julkaistiin lyhyt kuvaus teoksen sisällöstä. ”Kaksi viinan polttajaa ovat korpeen rakentaneet salapolttimon, jossa salaa polttaa kituuttavat viinaa kaikessa rauhassa ja sovinnossa, ovatpa vielä sikanassunkin sinne kulettaneet rankkia syömään. Saatuaan keitoksensa valmiiksi ja maisteltuaan iloliemensä hyvyyttä tulee heidän luokseen kaikkien tuttava Junkkari korpirojua ostamaan. Maisteltuaan ostamaansa tavaraa ja saatuaan keittäjiltä muutamia naukkuja kaupantekijäisiksi, ryhtyvät ystävykset kortinlyöntiin, joka kuitenkin päättyy ilmitappeluun Junkkarin tekemän pelipetoksen vuoksi. Tappelun parhaillaan riehussa huomaa Junkkari kutsumattomia vieraita, nimismiehen ja poliisin saapuvan paikalle ja lähtee käpälämäkeen, jättäen mestarit viinoinen ruununmiesten kouriin tekemään tiliä luvattomista toimistaan.”

Voittaja-aiheen kirjoittaneen J. V-s:n todellista henkilöllisyyttä ei koskaan paljastettu. Kansallisfilmografian mukaan elokuvan tekoon osallistuneet henkilöt ovat jälkikäteen muistelleet aiheen olleen peräisin joltakin nimismieheltä (elokuvan tuottaja oli itse nimismiehen poika), kun taas kirjailija Yrjö ”Agapetus” Soini väitti vanhoilla päivillään olleensa tarinan tekijä. Soini oli palkintokilpailun aikaan vasta kymmenvuotias. Agapetuksen teokset kuitenkin antoivat myöhempinä vuosikymmeninä aiheita lukuisille suomalaisille elokuville.

Kilpailussa toiseksi sijoittui nimimerkki ”?”, jonka omistaja oli J. A. Tanner, mitä todennäköisimmin tuolloinen rakennusmestari ja myöhempi kuplettimestari J. Alfred Tanner. Tanner sai 50 markan suuruisen palkinnon Esteluistelukilpailu-nimisestä aiheestaan, joka oli tuomareiden mukaan ”sukkelasti keksitty ja seuraa sitä tarkka, kuvitettu selonteko”.

Louis Sparre, Salaviinanpolttajien toinen ohjaaja.

Mannerheimin lanko toiseksi ohjaajaksi ja Sibeliuksen tuleva vävypoika näyttelijäksi

Nyt meillä oli siis käsikirjoitus ja kameramies sekä yrityksen rahoittaja”, Puro muisteli Uutisaitassa. ”Oli vain saatava muutamia näyttelijöitä lisäksi tuumaa toteuttamaan. Oli katsottava paikka, missä elokuva tehdään ym. asiaan kuuluvaa.”

Puron muisteluiden ja lehti-ilmoitusten mukaan elokuvassa nähtiin Kansallisteatterin näyttelijöitä. Jean Sibeliuksen tyttären myöhemmin nainut Jussi Snellman näytteli nimismiestä, Eero Kilpi ja Raikas viinanpolttajia, ilmiantajaa Puron muisteluiden mukaan mahdollisesti Alex Rautio ja Puro itse nähtiin tukkilaisena, Junkkarina, joka tuli hiihtäen viinaa ostamaan.

Puron Uutisaittaan antamassa haastattelussa ei mainita sanallakaan kreivi Louis Sparrea, Ståhlbergin ystävää. 43-vuotias Sparre oli aikansa huomattava taiteen moniosaaja, jonka tuttavapiiriin kuului Akseli Gallen-Kallelan kaltaisia mestareita. Italiassa vuonna 1863 syntynyt Sparre muutti äitinsä kuoltua Pariisiin isänsä luokse, mistä hän myöhemmin jatkoi matkaa isoäitinsä luo Ruotsiin. Ruotsin kuninkaallisen taideakatemian iltakoulua käynyt Sparre muutti parikymppisenä opiskelemaan Pariisiin ja tutustui siellä suomalaisiin taiteilijoihin. Vuonna 1891 Suomeen muuttanut Sparre avioitui pari vuotta myöhemmin Eva Mannerheimin, C. G. E. Mannerheimin sisaren, kanssa.

Salaviinanpolttajien ensimmäistä näytöstä mainostaneessa lehti-ilmoituksessa Sparre oli ainoa elokuvan tekijöistä, joka mainittiin nimeltä. Ilmoituksen mukaan ”näytelmät on järjestänyt taiteilija kreivi Louis Sparre ja kuvasarja on Atelier Apollon ottama”, toisessa ilmoituksessa sanottiin Sparren sovittaneen aiheen näyttämölle. Sparren osuudesta elokuvan toteutuksessa on sittemmin kiistelty. Lehti-ilmoituksen perusteella taiteilija Sparre on kuitenkin ollut toinen elokuvan ohjaajista Puron kanssa – varsinaisena järjestäjänä ja lavastajana toimi Carl Fager. Joka tapauksessa myös kuvaaja Engströmin osuus on ollut ohjaustyössä huomattava, olihan hänellä Purosta ja Sparresta poiketen kokemusta elokuvien kuvaamisesta.

Salaviinanpolttajat kuvattiin helmi–huhtikuun välisenä aikana Helsingin Mäntymäen takaisessa maastossa Eläintarhan urheilupuiston lähettyvillä. ”Viinapannut putkineen saimme museosta, siat ja mäskit hankittiin myös ja kaikki laahattiin Eläintarhaan niille paikoin, missä nykyisin on urheilukenttä”, Puro muisteli vuonna 1946.

”Tuli sitten kaunis kevättalven aamu. Olimme Kansallisteatterissa pukeneet ja naamioineet itsemme. Teatterin ulkopuolella oli rivi ajureita meitä odottamassa. Reippaasti nousimme rekiin ja annoimme hurista. Herätti melkoista huomiota siihen aikaan moinen retkue, jossa oli merkillisen näköisi olijoita, jotka vielä pitivät kovaa ääntä mennessään. Ajoimme Pitkänsillan yli, joka vielä siihen aikaan oli puusta. Tultiin Sörnäisten puolelle, josta saimme poikalauman häntäämme, pojathan ovat kaikkialla samanlaisia. He muodostivat sitten arvostelevan yleisön Eläintarhassa, kun toimitus tapahtui.”

Teatterin tapaan kohtaukset harjoiteltiin kuvauspaikalla pariin kertaan ennen sisäänottoa. ”Sika vain ei oikein tahtonut ymmärtää hetken vakavuutta, sillä se karkasi, mutta saatiin poikien avulla kiinni”, Puro muisteli.

Turun Biografi Teatteri nimesi Salaviinanpolttajat Salapolttajaksi. Ilmoitus Turun Sanomissa 29.8.1907.

Ensimmäinen suomalainen näytelmäelokuva valmistuu

nsimmäisen suomalaisen näytelmäelokuvan valmistus ei herättänyt lehdistössä minkäänlaista mielenkiintoa. Ainoat Salaviinanpolttajien teosta kertovat lehtitiedot ovat peräisin Atelier Apollon lehti-ilmoituksista.

”Kuva otettiin kuitenkin lopulta ja nyt alkoi jännittävä odotus. Minkälainen siitä tulisi? Odotus kävikin melko pitkäksi, sillä elokuvanauha oli lähetettävä ulkomaille kehitettäväksi; meillä kun ei vielä sellaiseen työhön pystytty”, Puro kertoi myöhemmin.

Koska Suomen ensimmäinen elokuvalaboratorio avattiin vasta vuosia myöhemmin, Salaviinanpolttajien kuvamateriaali lähetettiin Saksaan kehitettäväksi ja kopioitavaksi. Tämän seurauksena elokuva kohtasi sensuuria yllättävältä taholta: elokuvan materiaaleja kuljettanut laiva upposi Saksan rannikolla ja vei mukanaan osan elokuvasta. Tuhoutunutta materiaalia ei kuitenkaan kuvattu uudelleen, todennäköisesti taloudellisista ja käytännöllisistä syistä, olisihan sekin materiaali täytynyt lähettää jälleen ulkomaille kehitettäväksi.

”Tulihan se kuitenkin lopulta valmiiksi sekin, ja seuraavana syksynä [keväänä, toim. huom] me sitten saimme sen nähdä. [Ennen ensi-iltaa] oli kenraaliharjoitus, jota olivat vain ne seuraamassa, jotka olivat olleet mukana puuhamassa”, Puro muisteli lähes neljäkymmentä vuotta myöhemmin.

”Olipa se elämys. Nauroimme ja käyttäydyimme kuin lapset, jotka näkevät jotain vallan merkillistä. Eipä silti, olihan vallan erikoista nähdä itsensä ilmielävänä edessään. Niin, se oli silloin vielä uutta ja outoa, mutta kaikkeenhan ihminen tottuu, eikä itsensä näkemisessä enää sen jälkeen ollut muuta kuin harmi siitä, ettei ole osannut tehdä paremmin sitä, minkä oli tehnyt”, hän jatkoi.

Suuren ensi-illan mainos Helsingin Sanomissa 29.5.1907.
Klikkaa kuva suuremmaksi.

Noin 10–20 minuutin pituinen Salaviinanpolttajat sai ensi-iltansa Atelier Apollon omassa Maailman  Ympäri -elokuvateatterissa Helsingissä toukokuun 29. päivänä vuonna 1907. ”Nyt näytellään suuriarvoista ohjelmaa”, luki Helsingin Sanomissa julkaistussa lehti-ilmoituksessa, ja mainospuhe jatkui: ”Ensimmäinen suomalainen kinematograafinen näytelmäkappale, palkittu I:llä palkinnolla Maailman Ympäri -palkintokilpailussa.” Atelier Apollo osasi hyvin hyödyntää itsensä järjestämää palkintokilpailua elokuvansa mainonnassa.

Vuoden 1907 aikana Salaviinanpolttajia esitettiin Helsingin lisäksi ainakin Viipurissa, Turussa, Tampereella, Loviisassa, Porissa, Hangossa ja Oulussa. Helsingin lisäksi Viipurissa, Tampereella ja Hangossa elokuvaa pyörittivät Atelier Apollon omistamat Maailman Ympäri -teatterit. Oulussa elokuvan nimi oli muutettu muotoon Paloviinan polttajat ja Turussa Salapolttajiksi.

Siitä, miten paljon Suomen kansa kiinnostui ensimmäisestä kotimaisesta elokuvastaan, ei ole mitään tarkkaa tietoa. Kansallisfilmografian toimittajat ovat laskeneet elokuvan esityskertoja lehti-ilmoitusten perusteella: pää- ja avainkaupungeissa elokuvaa esitettiin ainakin 197 kertaa. Koska kyseessä oli korkeintaan 20-minuuttinen elokuva, on sitä todennäköisesti esitetty yhden päivän aikana useita kertoja. Tuohon aikaan elokuvateattereissa myytiin lippuja tietyn aikaa, esimerkiksi 45 minuuttia, kestävään esitykseen, joka sisälsi useista lyhytfilmejä eri aiheista.

Salaviinanpolttajien laatua on tänä päivänä mahdoton arvioida, sillä kaikki elokuvaan liittyvä kuvamateriaali on kadonnut jo vuosikymmeniä sitten. Vuonna 1946 Puro kertoi yrittäneensä löytää elokuvan kopion: ”Engström oli säilyttänyt negatiivin aikansa, mutta oli sen sitten muutossa hukannut. Viimeinen tieto, jonka siitä kuulin, oli laulaja Helge Lindbergin kertoma. Hän oli nähnyt sen Italiassa jossakin teatterissa.”

Teuvo Puro, suomalaisen elokuvan pioneeri, kuvattuna vuosia Salaviinanpolttajien jälkeen. Kuva: KAVI

Salaviinanpolttajien jälkeen

alaviinanpolttajat ei liene tuottanut Atelier Apollolle ja tuottaja K. E. Ståhlbergille huomattavaa taloudellista voittoa, sillä yhtiön ura näytelmäelokuvien parissa loppui käytännössä siihen. Atelier Apollon toiminta valokuvaamona sen sijaan jatkui entiseen malliinsa ja uutiskatsauksiakin tuotettiin vielä vuoteen 1913 saakka.

Vuonna 1910 Ståhlberg rakennutti Helsinkiin Etelä-Esplanadi 10:een hulppean viisikerroksisen kivitalon, johon tuli muun muassa kaksi elokuvateatterisalia, ravintola ja asuntoja. Apollo-elokuvateatterin tarina ei ollut pitkä, sillä Ståhlberg alkoi vuokrata teatterin tiloja oopperalle. Yllättäen tästä tuli Ståhlbergille syy palata näytelmäelokuvan tekoon vielä kerran – ja jälleen historiallisella tavalla. Apollossa esitettiin kaksiosaista oopperaparodiaa Faust tahi Hiisi Helsingissä, johon kuului osana noin 14-minuuttinen elokuvakatkelma Faustin henkilöiden kuljeskelusta Helsingissä. Margaretaa ajetaan takaa -nimen saanut lyhytelokuva oli tiettävästi Ståhlbergin itsensä ohjaama ja Hjalmar Hårdhin kuvaama. Sitä esitettiin oopperan yhteydessä maalis- ja huhtikuussa 1912 yhteensä 38 kertaa.

Ståhlberg luopui elokuvateattereistaan vuonna 1917. Hän kuoli 56 vuoden ikäisenä vuonna 1919, jolloin hänen serkkunsa, K. J. Ståhlberg, johti nuorta itsenäistä Suomea sen ensimmäisenä presidenttinä.

Sparren elokuvaura alkoi ja päättyi Salaviinanpolttajiin. Vuonna 1908 Sparre palasi Ruotsiin, missä hän jatkoi värikästä elämäänsä maalaustaiteen parissa. Hän jopa osallistui miekkailijana Tukholman olympialaisiin vuonna 1912. Sparre kuoli vuonna 1964, peräti 101 vuoden ikäisenä.

Salaviinanpolttajien ohjaaja Puro, kuvaaja Engström ja näyttelijä Teppo Raikas puolestaan jatkoivat pioneerityötään suomalaisen näytelmäelokuvan parissa. Heidän käsialaansa on myös Suomen ensimmäinen pitkä näytelmäelokuva. Siitä kerrotaan lisää pian julkaistavassa, seuraavassa artikkelissa.

Nyt, 110 vuotta Salaviinanpolttajien valmistumisen jälkeen, eräs ympyrä sulkeutuu, kun Juho Kuosmasen ohjaama "uudelleenfilmatisointi" saa ensi-iltansa Loud Silents -mykkäelokuvafestivaalilla huhtikuun 23. päivänä. Mykkänä 16 mm:n levyiselle mustavalkofilmille kuvattu elokuva pohjautuu Salaviinanpolttajien lehti-ilmoituksessa olleeseen synopsikseen.

Salaviinanpolttajat pyöri Tampereella Maailman Ympäri -teatterissa. Ilmoitus Aamulehdessä 8.9.1907.

 
Porissa Satulinna esitti Salaviinanpolttajat sen enempää teoksen kotimaisuutta korostamatta.
Kilpailevassa Kansainvälinen Biograafi Oy:n teatterissa Salaviinanpolttajia ei nähty, vaan sen sijaan siellä pyöri kotimainen lyhytdokumentti.

Lähteet:
Uutisaitta 1/1946
Kansallisfilmografia / Elonet.fi
Em. lehti-ilmoitukset