Tuntematon ystävä – kansainvälinen kotimainen rikoselokuva

Åke Lindman ja Anne Pohtamo Tuntemattomassa ystävässä. Yle Kuvapalvelu.

Susikoski on yksi suomalaisen rikoskirjallisuuden tunnetuimmista nimistä. Mauri Sariolan (1924–1985) yli kolmessakymmenessä romaanissa ja useissa lehtien jatkokertomuksissa seikkaillut poliisimies on ollut päähenkilönä useammassa romaanissa kuin Reijo Mäen luoma Vares, mutta siinä missä Vareksesta on tehty yhdeksän elokuvaa, on Susikoski nähty valkokankaalla vain kahdesti.

Ensimmäisen kerran Sariolan teos päätyi elokuvan aiheeksi 1950-luvun lopulla. Yrjö Norta, suomalaisen äänielokuvan isä, teki pitkän tauon jälkeen vielä yhden, viimeiseksi jääneen elokuvansa Sariolan Rotat pois laivasta -romaanista (1956). Susikoski-romaanisarjan toisen osan filmatisointi syntyi hyvin halvalla ja erittäin pienellä kuvausryhmällä. Norta itse ohjasi, käsikirjoitti, tuotti, kuvasi, leikkasi, lavasti ja äänitti. Susikosken rooliin hän palkkasi filmiuraansa aloittelevan Ismo Kallion. Vuonna 1959 valmistunut elokuva sai nimekseen Kolmas laukaus. Yleisömenestystä teoksesta ei tullut.

Kolmannen laukauksen jälkeen saatiin odotella lähes kaksikymmentä vuotta, ennen kuin Susikoski seuraavan kerran nähtiin valkokankaalla – ja toistaiseksi se on myös jäänyt viimeiseksi kerraksi. Näiden kahden filmin lisäksi Sariolan teoksista on filmattu vain Totuus on armoton -romaani, jonka elokuvasovituksen legendaarinen Valentin Vaala ohjasi viimeisenä pitkänä filminään vuonna 1963. Siitäkään ei tullut yleisömenestystä.

Fennadan ja Filmi-Jatan Susikoski-hankkeet

1960-luvulla Matti Kassila oli ohjannut peräti neljä Komisario Palmu -dekkarielokuvaa, joista kolme ensimmäistä pohjautuivat Mika Waltarin romaaneihin. Komisario Palmujen menestys ei kuitenkaan synnyttänyt uusien kotimaisten rikoselokuvien aaltoa, ja 1970-luvullakin niitä tehtiin vain muutamia. Maunu Kurkvaara ohjasi Kujanjuoksun (1971) ja Mikko Niskanen Kahdeksan surmanluotia (1972) – molemmat pohjautuivat todellisiin veritöihin. Niskasen TV-sarjan ja sen pohjalta tehdyn elokuvan pääosassa oli nimenomaan surmaaja, ei poliisi, jonka roolista tulee tärkeä vasta teoksen lopussa. Erkko Kivikosken Laukaus tehtaalla (1973) oli dokumenttityyliin tehty, mutta täysin fiktiivinen kertomus yt-neuvotteluja seuraavasta verityöstä. Jotaarkka Pennasen Mommilan veriteot 1917 (1973) taasen kertoi tositapahtumiin pohjautuvan tarinan Alfred Kordelinin murhasta.

1970-luvun puolivälissä Fennada-Filmi, joka oli tuottanut kolme neljästä Palmu-filmistä, suunnitteli Sariolan Susikosken ajojahti -romaanin (1974) filmaamista. Elokuvan ohjaajaksi oli lupautunut TV:n palveluksessa ollut Åke Lindman (1928–2009), jonka edellisestä elokuvaohjauksesta oli ehtinyt kulua jo kymmenisen vuotta. Kun Fennada-Filmin hanke kariutui, ryhdyttiin Pentti Helanteen (1934–2010) Filmi-Jatassa ja Dennis Livsonin (1946–2013) tuotantoyhtiössä suunnittelemaan omaa Susikoski-filmiä. Tapausta läheltä seuranneen henkilön mukaan mainosalalla työskennellyt ja 1990-luvulla kansanedustajaksi valittu Väinö Saario (1942–1996) oli alkujaan esitellyt Susikoski-filmin idean Fennadalle ja sen jälkeen Filmi-Jatalle.

Ohjaajaa etsiessään Helanne muisti näkemänsä Mies astui junasta -elokuvan. – Helanne otti yhteyttä: ”Tekisimme sinun kanssasi pitkän elokuvan, joka perustuisi johonkin Mauri Sariolan Susikoski-kirjaan. Saat tästä kokonaisen pinon. Lue kaikki ja mieti, olisiko ainesta – saat itse valita”. Tämä tapahtui muistaakseni 1975 tai -76, ohjaaja Lars G. Thelestam kertoo nyt, 37 vuotta elokuvan valmistumisen jälkeen.

– Siis selvä kaupallinen tilaustyö. En ollut hirveän yllättynyt, koska olin pari vuotta aikaisemmin saanut Sveriges Televisionilta samankaltaisen tarjouksen liittyen Stieg Trenterin dekkareihin. Silloin luin myös kaikki ja sanoin, että nämä kaikki ovat elokuvan kannalta täysin vanhentuneet. Muut [ohjaajat] tekivät sitten kuitenkin kaksi tai kolme kappaletta.

– Olin jo tekemässä Sariolan kohdalta saman päätöksen, kun keksin, että se vakuutushuijaus, josta Sariola mainitsee kirjassaan Susikoski virittää ansan, saattaisi olla käyttökelpoinen. Mutta itse poliisihahmo ei kiinnostanut. Sariola kertoo itse huijareista vain ohimennen, mutta minä keksin, että tehdäänpä heistä päähenkilöt ja kehitetään heidän välille pääkonflikti. Susikoski olisi vain poliisi, joka juoksee aina perässä, myöhässä. Laadin tämänkaltaisen synopsiksen, jonka Helanne hyväksyi. Kirjoittajatiimiin liittyivät Matti-Juhani Karila ja Ismo Sajakorpi. Seurasi melko pitkäveteinen muokkaustyö monine yhteisine istuntoineen. Taisi olla vielä joku neuvoa antava dramaturgikin mukana.

Helsingissä syntynyt Thelestam oli lähtenyt Ruotsiin, opiskellut siellä elokuva-alaa ja tehnyt kaksi pitkää filmiä, jotka nähtiin myös Suomen teattereissa. Esikoisohjaus Mies astui junasta (1974) kilpaili Berliinin filmifestivaalien pääpalkinnosta ja voitti parhaan ulkomaisen elokuvan Jussin. Siinä samalla hän oli päässyt työskentelemään Hollywood-näyttelijän kanssa: filmin pääosassa nähtiin yli 100 TV-roolia ja kymmeniä elokuvia tehnyt Clu Gulager, 

– Olin jo ennen kuin pääsin Svenska Filminstitutetin elokuvakouluun saanut Yleisradiossa perusteellisen, vain minulle suunnatun radio- ja TV-ohjaajakoulutuksen 1964–1966, jonka jälkeen minulle tarjottiin vakituista TV-ohjaajan paikkaa. Koska Ruotsin elokuvakouluun pääseminen oli suomalaiselle valtava saavutus (300 hakijasta valittiin 4 ohjaajaoppilasta) kieltäydyin Ylen tarjouksesta varsinkin huomioonottaen sen, että arvelin Ruotsin puolelta löytyvän paremmat mahdollisuudet pitkien elokuvien tekoon. Åke Lindman sai sitten sen ohjaajapaikan, jota minä en huolinut.

Kahden Ruotsissa ja yhden Suomessa tehdyn pitkän elokuvan perusteella Thelestam ei näe suurta eroa näiden kahden maan elokuvanteon välillä. – Esimerkiksi ohjaaja saattaa saada yhtä helposti kummallakin taholla potkut. Helanne oli kuitenkin paljon omavaltaisempi tuottaja kuin Bengt Forslund, joka aina neuvotteli ensin minun kanssani esim. raha-asioista. Mainitsen kaksi tapausta Gangsterfilmenin (Mies astui junasta) kuvauksista. Soitin Forslundille: ”Olen tehnyt pahan miehitysvirheen. Siitä pikkupojasta en saa mitään irti. Pitää vaihtaa.” Bengt: ”Miten monta päivää olette häntä kuvanneet?” ”Kaksi.” ”Okei, saat vaihtaa, minä maksan kahdesta lisäpäivästä.” Tuli tapaus Lou Castel. ”Se saatana ei suostu tekemään kohtauksia, jotka on tarkoin määritelty käsiksessä. Sitä paitsi sen ruotsin kieli on täysin italialaisvoittoinen”. Tällä kertaa Forslund sanoi ei. ”Se maksaa kuule aivan liikaa. Sinun on pakko tulla sen kanssa jotenkin toimeen. Leikkaa pois huonot kohtaukset ja dubbaa muut!”

Syytä Filmi-Jatan kiinnostukseen Sariolan teoksen filmaamiseen Thelestam pitää yksinkertaisena. – Tuottajat tietysti ajattelivat vain rahaa, jolloin paljon luettu Sariola oli luonnollinen keksintö. Näinhän se aina on: suositusta kirjasta muokataan elokuva, joka toivon mukaan luo rahaa.

Sariolan Hyvästi, Sammatin kuu -päiväkirjan (1987) mukaan hän sai filmatisointioikeuksista 15 000 markkaa (nykyrahassa alle 9 000 euroa).


Bruno O'Ya ja Nanny Westerlund. Yle Kuvapalvelu.
Kansainvälinen kotimainen

Thelestamin, Sajakorven ja Karilan käsikirjoitus Susikoski virittää ansan -romaanista sai nimekseen Tuntematon ystävä, joka nähdään elokuvan alkuteksteissä sekä suomeksi että englanniksi ja ruotsiksi. Itse alkutekstit ovat englanniksi, tosin pienin virhein, kun production-sana on kirjoitettu toistuvasti produktion-muodossa ja niin edelleen.

Suomeen ja pienin, mutta merkittävin osin Marokkoon sijoittuvassa elokuvassa kerrotaan ulkomaalaisesta huijaripariskunnasta, Karen ja Bruno Lindénistä, jotka tehtailevat henkivakuutuksia erilaisin keinoin syrjäytyneille ihmisille, tappavat nämä ja korjaavat henkivakuutusrahat itselleen. Ensimmäiseksi uhriksi valikoituu entinen rakennusmestari ja nykyinen rappioalkoholisti, jonka jäätyä auton alle Karen käy lunastamassa henkivakuutusrahat itselleen. Kuolemantapausta selvittämään saapuva rikoskomisario Susikoski on tapauksesta äimän käkenä, mutta onnekkaiden sattumien kautta motiivit ja tekijät tulevat hänen tietoonsa. Siinä on apuna vanhan oikeuslääkäriystävän kaunis tytär.

Filmin loppu sijoittuu Marokkoon, jossa kuvattaessa suomalaisella kuvausryhmällä riitti ongelmia paikallisten yhteistyökumppaneiden ja viranomaisten kanssa. – Joo, Marokko oli täyttä helvettiä. Rehellisinä suomalaisina emme ymmärtäneet, että monessa kohtaa olisi ollut lahjusten paikka. Siksi mm. poliisit kronglasivat, oivalsimme jälkeenpäin, ohjaaja kertoo.

Karenin roolissa elokuvassa nähdään brittiläinen Kate O'Mara (1939–2014), Brunona virolainen Bruno O'Ya (1933–2002), Susikoskena Åke Lindman ja oikeuslääkärin tyttärenä Anne Pohtamo, joka vuonna 1975 valittiin Miss Universumiksi. Muissa merkittävissä rooleissa nähtiin Jukka-Pekka Palo ja Nanny Westerlund (1895–1989) mahdollisina tulevina uhreina sekä oikeuslääkärinä Kauko Helovirta (1924–1997). Ensimmäisen uhrin roolin näytteli Risto Mäkelä (1924–1992).

Westerlund, joka sai sivuosastaan Tuntemattoman ystävän ainoan Jussin, oli nähty valkokankaalla edellisen kerran mykkäelokuvan aikaan 1920-luvulla. Svenska Teaternissa näytellyt Westerlund oli Thelestamille tuttu jo ennestään.

Ennen O'Maraa elokuvan naispääosaan haviteltiin Hitchcockin Vertigosta tuttua Kim Novakia ja pääosin televisiossa työskennellyttä Gayle Hunnicuttia. Novakin 600 000 markan (nykyrahassa noin 355 000 euron) palkkiopyyntö oli luonnollisestikin suomalaiselle elokuvalle liian kova.

– Kate oli minun ehdotukseni, Bruno Helanteen. En muista mistä Helanne hänet keksi – [Bruno] oli mm. Puolassa suosittu laulaja. Bruno kyllä osasi auttavasti sekä suomea että englantia. Hänen suomen kielensä oli kuitenkin niin virolaisvoittoista, että vähän nauratti. Eihän se käynyt päinsä kun kyseessä oli vaarallinen roisto, joten päätimme dubata [suomenkieliset repliikit puhui Pertti Roisko], kun hänen suomen kielensä ei ottanut kuvausten aikana parantuakseen, johon olimme (ja Bruno myös) luottaneet. Muistaakseni minulla oli Kate O’Mara mielessä jo käsikirjoitusvaiheessa, Thelestam muistelee.

– Varmaan keskustelimme muistakin casting-vaihtoehdoista, mutta niistä minulla ei ole muistikuvia. Jukka-Pekka Palo teki Tuntemattomassa ensimmäisen elokuvaroolinsa minun ehdotuksesta. Hänen osassaan tavattiin muitakin kandidaatteja – en viitsi kertoa nimiä.

Elokuvan valmistumisen aikoihin O'Ya kertoi Ylen radiohaastattelussa tavanneensa Thelestamin ja Helanteen Tukholmassa, jolloin hänelle tarjottiin Susikosken roolia. Thelestamin mukaan tämä ei pidä paikkansa: O'Ya oli alusta alkaen tulossa pääroiston rooliin.

Kahdesta ulkomaisesta näyttelijästä O'Mara oli suomalaisille tutumpi, olihan hänet hiljattain nähty Testamentti-nimisessä televisiosarjassa ja sivuroolissa Blake Edwardsin Romantiikan siemenessä (1974). O'Maran krediitteihin lukeutuu myös Roy Ward Bakerin vampyyrielokuva Kuolleiden intohimot (1970). Parimetrinen O'Ya puolestaan oli näytellyt useissa neuvostoliittolaisissa elokuvissa. 

Lindman, joka oli naimisissa missistä näyttelijäksi edenneen Pirkko Mannolan kanssa, oli Suomen Filmiteollisuuden päivinään tykännyt huonoa tuottaja T. J. Särkän mieltymyksestä palkata missejä elokuviensa näyttelijärooleihin niin sanottujen oikeiden näyttelijöiden sijaan. Tuntemattomassa ystävässä Lindman joutui jälleen näyttelemään yhden missin kanssa, kun elokuvadebyyttinsä tehnyt Pohtamo nähtiin Lindmanin Susikosken ihastuksen roolissa.

– Pohtamo oli osassaan mielestäni onnistunut. En tiennyt, että Lindman väheksyi missejä; se ei ainakaan mitenkään näkynyt heidän yhteistyössään. En pitänyt Åke Lindmanista (meillä oli ollut kränää, kun hän teki jatko-osia ruotsalaiseen TV-sarjaan, jonka ensimmäiset kuusi osaa minä ohjasin), mutta hän oli näyttelijänä ammattilainen (ohjaajana heikompi). Minäkin olen ammattilainen, joten yhteistyömme sujui ammattimaisesti. Åke sen sijaan riensi heti ensi-illan jälkeen kertomaan lehdistölle, minkä paskaelokuvan olin tehnyt. Se ei ollut ammattimaista, Thelestam toteaa.

Kate O'Mara ja Jukka-Pekka Palo. Yle Kuvapalvelu.
Nopeasti kohti ensi-iltaa

Ulkomaisista näyttelijöistä ja Marokon-kuvauksista huolimatta Tuntemattoman ystävän tuotantokustannukset pysyivät kurissa. 2,4 miljoonan markan tuotantokulut vastaavat nykyrahassa 1,4 miljoonaa euroa, joka on hyvin lähellä nykypäivän kotimaisten elokuvien keskimääräistä budjettia, mutta 1970-luvun kotimaisista elokuvista Tuntematon ystävä oli kuudenneksi kallein. 800 000 markkaa elokuvan budjetista tuli Elokuvasäätiöltä, jonka lisäksi rahaa tuli elokuvan TV-oikeudet ennakkoon ostaneelta MTV:ltä.

– Helanne säästeli ja minä kuvasin nopeasti. Ei se budjetti loppujen lopuksi sen ajan oloissa kauhean niukka ollut. Kuvauksia valmisteltiin kuitenkin huolellisesti. Kävimme esimerkiksi Teneriffalla katsomassa, saisimmeko Teide-tulivuoresta sopiva paikka Brunon tappoon [elokuvan loppuun], ohjaaja kertoo.

Tuntemattoman ystävän tuotantotahti oli nopea: kuvaukset alkoivat 19. syyskuuta ja päättyivät 10. marraskuuta 1977 ja ensi-ilta oli jo tammikuun 20. päivänä 1978. Aikalaislehtijuttujen mukaan Keijo Virtanen leikkasi elokuvaa sitä mukaa, kun uutta kuvattua materiaalia valmistui.

Tuntematonta ystävää markkinoitiin hyvin näkyvästi jo hyvissä ajoin ennen kuvauksia. Pohtamon koefilmauksista kirjoitettiin useita suuria lehtijuttuja, O'Maran ja O'Yan edesottamuksista vielä sitäkin enemmän. Sariola valjastettiin elokuvan televisiomainokseen ja filmistä julkaistiin soundtrack-levy. O'Maran paljaita rintoja esiteltiin Apu-lehdessä suurina kuvina, jotka olivat kuvatekstin mukaan napsittu suoraan valkokankaalta. Vastaavanlaisia kuvia käytettiin myös elokuvan aulamainoksissa.

Postuumisti julkaistussa päiväkirjassaan Sariola kirjoittaa nähneensä Tuntemattoman ystävän 11. tammikuuta 1978, mutta "Filmi ei ollut niin hyvä kuin odotin. Pitäisi tehdä kuumasti eikä kylmästi." Kuitenkin elokuvan saamat huonot arvostelut tulivat päiväkirjan perusteella Sariolalle pitkälti yllätyksenä, ja hän innostui haukkumaan Helsingin Sanomien kriitikkoa "juopoksi haaskalinnuksi". Sariolan päiväkirjamerkinnät eivät ylipäätään ole erityisen iloista luettavaa. 

Kun elokuva tammikuun 20. päivänä 1978 sai ensi-iltansa samanaikaisesti Helsingissä, Kotkassa, Oulussa, Porissa, Tampereella ja Turussa kaikkiaan kahdeksalla esityskopiolla, oli Suomen kansa varmasti tietoinen filmistä; se oli saanut enemmän palstatilaa lehdistä kuin kenties yksikään aiempi kotimainen elokuva. Yleisömenestys olikin hyvä: reilut 230 000 katsojaa, joilla se ylsi vuoden kolmanneksi katsotuimmaksi kotimaiseksi ensi-illaksi ja vuoden kaikista ensi-illoista kahdeksanneksi katsotuimmaksi.

Susikoski (Lindman) ja marokkolaisia poliiseja näytelleitä paikallisia. Yle Kuvapalvelu.

Jatko-osa, jota ei koskaan tehty

Kun Tuntematon ystävä oli pyörinyt elokuvateattereissa viikon, Helanne kertoi jatko-osasuunnitelmista. Sariola oli lehtijutun mukaan jo laatimassa käsikirjoitusta, mutta hänen päiväkirjansa mukaan valmiina oli vain 25-sivuinen synopsis, eikä hän uskonut koko hankkeeseen. Pari päivää sen jälkeen Sariola kirjoittaa jutelleensa jatko-osasta Lindmanin kanssa. "Jos toinen Susikoski-elokuva tehdään, ohjaajaksi on saatava rehti ja kokenut Åke!", kirjailija totesi päiväkirjassaan.

Kun Lindman noin kuukautta myöhemmin haukkui Tuntematon ystävä -elokuvan Ilta-Sanomissa ("Huono elokuva se on. Vika on jo käsikirjoituksessa."), Sariola kirjoitti päiväkirjaansa: "Varsin outoa. Jopa moukkamaista, kun on itse näytellyt pääosan ja muita syyttää." Maaliskuussa Sariola sitten jo halusi toisen näyttelijän Susikosken rooliin. Finnscreen Oy:n nimissä valmisteltu toinen Susikoski-filmi Vaarallinen risteily ei sitten koskaan toteutunut.

Sittemmin Thelestam on jatkanut uraansa televisio- ja teatteriohjaajana pääosin Ruotsissa. Helanne otti kokopäivätyökseen valokuvaamisen, ja Filmi-Jatan mainos- ja lyhytelokuvapuoli siirtyi Pepe Teirikarin omistukseen, yhtiön nimen muuttuessa ensin Jattavisioksi ja vuonna 1979 Elohopea-filmiksi. Valokuvaamisen ohella Helanne teki vielä yhden pitkän elokuvan, János Zsombolyain ohjaaman suomalais-unkarilaisen Tullivapaan avioliiton (1980). Livson puolestaan teki omaisuuden Muumilaakson tarinoita -animaatiosarjalla.

Tuntematon ystävä esitetään Yle Teemalla 23. huhtikuuta.