Kulttuuriministeri Talvitie, suomalaisen elokuvan tappaja? | Kolumni

Työtön pariskunta ja viimeinen seteli vuonna 1958. Kuva: U. A. Saarinen / Museovirasto

Orvon hallitus ilmoitti leikkaavansa suomalaiselta elokuvatuotannolta ja elokuvakulttuurin edistämiseltä 7 miljoonaa euroa. Pääasiassa leikkaukset tulevat kohdistumaan suomalaisen elokuvatuotannon tukeen.

Neronleimaus merkitsee melkein kolmanneksen leikkausta Elokuvasäätiön – jonka tehtäväksi valtio on uskonut elokuvalain mukaisen elokuvakulttuurin edistämisen – määrärahoihin. Jo nyt suomalainen elokuvatuotanto on vaikeuksissa, kun tuotantotukien määrät eivät ole nousseet, vaikka kustannustaso on noussut.

Jatkossa, jos leikkaukset toteutetaan, on luvassa yhä harvempia tuettuja elokuvia – näin Elokuvasäätiön johtaja Lasse Saarinen arveli Helsingin Sanomille. Niinpä kaiketi myös yksittäiset tukimäärät pienenevät. Kustannukset eivät pienene, eikä riskirahoituksen tarjonta.

Ilman Elokuvasäätiön tukea tuotetut pitkät kotimaiset elokuvat ovat lähes poikkeuksetta olleet juostenkustuja tekeleitä (osa tuetuistakin on). Jos Elokuvasäätiön rahoitusta ei pian riitä enää lahjakkaidenkaan tekijöiden elokuvahankkeiden tukemiseen, ei käteen jää muuta kuin kasa paskaa.

Tämä kaikki vaikuttaa suoraan myös suomalaisten elokuvateatteiden toimintakykyyn. Suurten kaupunkien ulkopuolella kotimaiset elokuvat pitävät pienet teatterit pystyssä ja tarjoavat elämyksiä tälle köyhälle kansallemme, jonka parasta nykyinen kokomusta hallitus on ajattelevinaan.

Jos suunniteltu leikkaus toteutetaan, suomalaisilla elokuvateattereilla ja -tuotannoilla on edessään samanlainen ahdinko kuin 1950- ja 1960-lukujen taitteessa, jolloin televisio teki läpimurtonsa eikä valtio tukenut elokuvaa lainkaan. Yhteenlaskettuna useita satoja henkilöitä kokoaikaisesti työllistäneet tuotantoyhtiöt lopettivat tuotantotoimintansa ja elokuvateattereiden määrä laski 620:stä 384:ään vuosivälillä 1958–1965. Nyt teattereita on noin 190. Ei ole kauan.

Ilmeisesti kulttuuriministerin äskeinen vierailu Lapin sota -elokuvan kuvauksissa ei avannut hänen silmiään todellisuudelle. Sitäkään elokuvaa ei tehtäisi ilman Elokuvasäätiön (ja Puolustusvoimien) tukea. Kulttuuriministeriä ei olisi silloin sinne kutsuttukaan.

Haluaako Mari-Leena Talvitie olla se kulttuuriministeri, joka tappoi suomalaisen elokuvatuotannon ja Suomen elokuvateatterit?