Mainoselokuvatuottaja Pentti "Pepe" Teirikari on kuollut
Pepe Teirikari kontrabassoineen mökkinsä rannassa Saimaalla. Kuva: Jami Teirikari
Mainoselokuvatuottaja Pentti »Pepe» Teirikari kuoli nopeasti edenneeseen sairauteen Helsingissä 7. maaliskuuta 80 vuoden ikäisenä. Hän oli syntynyt samassa kaupungissa 8. lokakuuta 1945.
Teirikari muistetaan parhaiten Elohopea-Filmi Oy:n ja myöhemmin Pohjantähti-Elokuva Oy:n toimitusjohtajana ja tuottajana. Molemmat yhtiöt olivat pitkään Suomen kärkeä mainoselokuva- ja spottituottajien saralla, ja molemmat firmat teki myös tilaus- ja dokumenttielokuvia.
Teirikari itse ohjasi useita kotimaisia muusikoita ja laulajia käsitteleviä tv-dokumentteja. Viimeisimmäksi hän tuotti kaksi kansanmusiikin harrastajista kertovaa dokumenttia.
Pepe Teirikarin elokuvaura alkoi äänittäjänä mainos- ja tilauselokuvayhtiö Scenariassa vuonna 1966. Sieltä hän siirtyi ensin Filmitalon palvelukseen, ja vuonna 1969 hänet palkattiin tuotantopäälliköksi Mainos-Taucher-Reklamille.
Pysyvän paikan Teirikari löysi itselleen vuonna 1973, kun hän aloitti Filmi-Jatta Oy:n tuotantopäällikkönä. Vuosikymmenen lopulla hän osti yhtiön itselleen ja antoi sille uuden nimen, Elohopea-Filmi, Orson Wellesin ohjaaman Citizen Kanen (1941) tuotantoyhtiö Mercury Productionsin mukaan.
Vuonna 1989 Teirikari myi Elohopea-Filmin, mutta jatkoi menestyksekästä spottituotantoa vuonna 1993 perustamassaan Pohjantähti-Elokuva Oy:ssä. Uuden yhtiön spottituotanto loppui 2010-luvun puolivälissä, mutta Teirikari jatkoi vielä toimintaa erilaisten dokumenttielokuvien parissa. Eritoten hän oli kiinnostunut suomalaisen mainoselokuvan historian tutkimuksesta ja tallettamisesta. 2010-luvun alkupuolella Teirikari tuotti poikansa Jamin ohjaamat dokumenttisarjat suomalaisen mainosmusiikin sekä mainonnan historiasta, ja viimeiset vuodet Teirikari teki yhteistyössä KAVI:n kanssa liki sata videohaastattelua mainoselokuvantekijöiden kanssa.
Jami-pojan lisäksi myös Teirikarin tytär Pauliina on jatkanut isänsä työtä mainoselokuvien parissa.
Vapaa-ajallaan intohimoisesti niin kontrabassoa kuin polkupyöräilyä harrastanut Pepe Teirikari oli tekemisissä myös pitkien elokuvien tuotannon kanssa. Sinä aikana, kun hän oli tuotantopäällikkönä Filmi-Jatta Oy:ssä, tuotti yhtiö kaksi valkokangaselokuvaa, Asko Tolosen ohjaaman Kesän maun (1975) ja suomenruotsalaisen Lars G. Thelestamin ohjaaman Susikoski-jännärin Tuntematon ystävä (1978). Molemmissa Teirikari oli tuotantopäällikkönä ja teki myös osan varsinaisen tuottajan töistä.
Ystävät ja työtoverit tunsivat Pepe Teirikarin yhtenä elokuva-alamme viimeisistä aidoista herrasmiehistä. Lähinnä suremaan jäivät vaimo Riitta, lapset Jami, Pekka ja Pauliina sekä viisi lastenlasta.
Pepe Teirikari Japanissa Elohopea-Filmin tuottaman Fazerin Geisha-suklaapatukkamainoksen kuvauksissa 1987. Kuva: Elohopea-Filmi / KAVI
|
Pepe Teirikarin muistelmista: David Nivenin näköinen mies Ihminen joutuu jokaisena päivänä elämässään tienhaaraan – suuren tien tai pienen polun – ja on pakotettu ilman sen parempaa tietoa päättämään, minne kääntyä. Jos hän valitsee väärin ensimmäisen tien, sen jälkeen kaikki tiet ovat vääriä. Mutta jos valitsee oikean tien, voi hän pysyä oikealla tiellä kauankin. Kun olin vastannut vuonna 1966 erääseen Helsingin Sanomien ilmoitukseen ja saanut kutsun haastatteluun, en mitenkään olisi arvannut, että tämä vastaus ja sitä seurannut onnen ja epäonnen vuorottelu on kuljettanut minua jo yli 50 vuotta. Uravalinta tapahtui vahingossa. Työpaikkani oli siihen asti Musiikki-Fazer, maineikas ja suuri musiikkitalo, joka vilisi kuuluisuuksia: iskelmätähtiä, soittajia ja kansainvälisiä tähtiä ja vielä enemmän sellaisia tähdenalkuja, joista ei koskaan tullut mitään, ei kerta kaikkiaan mitään. Fazerilla tein töitä vahvistimien sekä äänentoisto- ja kaikulaitteiden kanssa. Viikonloppuisin soittelin keikoilla bassoa. Kävelin helmikuisena pakkaspäivänä vuonna 1966 pitkin Fabianinkatua paikkaan, josta minulla ei ollut mitään tietoa. Yhtiön nimi häivähti komealta: Scenaria Oy. Lehti-ilmoitus oli ollut aika näyttävä, siinä kalskahti Hollywood. Yhtiöön etsittiin äänisuunnittelijaa. Minut paikalle kutsunut sihteeri huomautti etukäteen, että jos haluan paikan, johtajaa on puhuteltava maisteri Aaltoseksi. Toimitusjohtajahan voi olla kuka romukauppias tahansa, mutta Aaltonen on maisteri. Maisteri T. J. Särkän Suomen Filmiteollisuudessakin sai vain Särkkää kutsua maisteriksi. Särkän firman tarina oli kuitenkin päättynyt edellisvuoden puolella. Astuin huoneeseen innon ja jännityksen tunteessa, niin kuin 21-vuotiaana kuuluukin. En muista, mitä puhuin. Vaikutelmaksi jäi tyylikäs huone omalla sisäänkäynnillä suoraan portaasta. Espanjalaista taidetta, härän pää seinällä, viiniteline nurkassa. Maisteri tarjosi Fantaa. Myöhemmin selvisi, ettei hän sietänyt huoneessaan Suomessa pullotettuja limonaateja. Hän tarjosi myös Benson & Hedgesin, mutta onneksi tilannetajuni sanoi, ettei heti ruveta vetelemään mahdollisen työnantajan röökejä. Maisteri Keijo Aaltonen oli pitkähkö ja komea, David Nivenin näköinen, modernilla tavalla tyylikkäästi pukeutunut mies. Yllään hänellä oli mokkanahkainen pikkutakki ja housut, jotka olivat kuin kahdesti päivässä prässätyt ja ilmeisesti krokotiilinnahkaisen kengät. Naisten mielestä todellinen charmööri. Myöhemmin selvisi myös, että maisteri suostui ajamaan vain Citroën-merkkisellä autolla ja nautti vain espanjalaista punaviiniä. |