Blu-ray-arvostelu: Ridley Scottin The Last Duel (2021) junnaa paikallaan

84-vuotias Ridley Scott ohjasi viime vuonna peräti kaksi tositapahtumiin pohjautuvaa suuren budjetin  elokuvaa, The Last Duelin ja House of Guccin. Ensmmäisenä teattereihin ehtinyt The Last Duel pohjautuu Eric Jagerin kirjoittamaan tietokirjaan tapahtumasarjasta 1300-luvun lopun Ranskassa.

Tarina kerrotaan kolmeen kertaan kolmesta eri näkökulmasta, Akira Kurosawan Rashomon – paholaisen temppelin (1950) tyyliin, mutta muuten Scottin elokuvaa ei voi miltään osin – etenkään laadussa – verrata Kurosawan mestariteokseen. Matt Damonin näyttelemä ylhäissyntyinen sotilas Jean menee naimisiin ja on omasta mielestään hellä ja rakastava mies Margueritelleen (Jodie Comer). Vaimon isä on luvannut myötäjäisiksi hyvän palan maata, mutta kiero, viinistä ja naisista ammatikseen nautiskeleva kreivi (Ben Affleck) on ystävänsä, rahvaaseen kuuluvan Jacquesin (Adam Driver) kanssa juonitellut tontin itselleen. Sitä Jean ei kestä, mutta sitten tuska moninkertaistuu, kun Marguerite väittää Jacquesin raiskanneen tämän.

Damonin roolihahmon jälkeen nämä samat vaiheet nähdään Driverin ja lopuksi Comerin roolihahmojen näkökulmasta, viimeisen edustaessa totuutta ja kahden ensimmäisen vain miesten itsekeskeistä näkemystä asioista. Kurosawan elokuva samoin kuin monet murhamysteeritarinat ovat osoittaneet moisen kerrontatyylin toimivaksi, jos sitä yksinkertaisesti osaa käyttää. The Last Duelin tapauksessa ongelma on siinä, että tappelevien miesten näkökulmissa on hyvin vähän kiinnostavia eroavaisuuksia. Näiden kertomiseen menee kuitenkin yhden normaalikestoisen elokuvan verran, minkä jälkeen vuorossa on vielä Comerin roolihahmon oma pitkä versio tapahtumista. Se on selvästi näitä kahta kiinnostavampi, osittain siksikin, että Comerin naama ei ole niin kulunut ja hän on vastanäyttelijöitään uskottavampi roolissaan yli kuudensadan vuoden takaisena ihmisenä.

Neljännesvuosisata sitten parhaan käsikirjoituksen Oscarin Good Will Huntingista (1997) voittaneet ja sillä näyttelijäurilleen räjähtävän lähdön saaneet Damon ja Affleck kirjoittivat The Last Duelin yhdessä, mutta ottivat lopuksi Nicole Holofcenerin kirjoittamaan Comerin osuuden. Ajatus siitä, että mies ei voi kirjoittaa naisen näkökulmasta tai päinvastoin on vähintäänkin outo, mutta nyt kävi kuitenkin niin, että Holofcener kirjoitti tämän elokuvan parhaimman osan.

The Last Duel on uskottava elokuva, mutta siinä ei ole juuri mitään aitoa tai elävää. Ranskalaiset roolihahmot puhuvat Shakespeare-englantia ikään kuin ihmiset tuohon aikaan olisivat oikeasti puhuneet sillä tavalla kuin näytelmien tyylitellyissä repliikeissä. Monet kohtaukset tapahtuvat sisätiloissa vanhoissa linnoissa, jotka on kuvattu yhtä pimeinä, kylminä ja kolkkoina kuin ne todellisuudessa ovatkin. Näiden ihmisten elämässä ei todella ole mitään iloitsemisen aihetta, ja kaikki kulkevat elokuvan läpi naama peruslukemilla. Huumoria ei ole tippaakaan. Omalta osaltaan epookin hienoutta haittaa digikuvaus, jossa ei ole tässä tapauksessa tippaakaan filmillistä ilmettä.

Scott on jo parhaan teränsä menettänyt, mutta hän on silti parhaimpia aktiivisia elokuvantekijöitä ja jokainen hänen elokuvansa on ollut katsomisen ja kokemisen arvoinen. The Last Duel ei ole poikkeus, vaikka se toimii vain ajoittain silloin, kun tarina alkaa vetää ja Damon ja Driver ovat hetken aikaa kiinni aidoissa tunteissa. Lopussa Gladiatorin (2000) ohjaaja näyttää jälleen kerran, miten toiminta-, taistelu- ja etenkin kaksintaistelukohtaus kuvataan. Se on upea loppu keskinkertaiselle elokuvalle.