Paul Newman ja Robert Redford sinisilmäisinä veijareina 1970-luvun jättihitissä – arvostelussa Puhallus (1973) | 4K UHD

George Roy Hillin ohjaaman Butch ja Kid – auringonlaskun ratsastajien (1969) suurmenestyksen jälkeen Paul Newman ja Robert Redford yhdistivät voimansa vielä kerran saman ohjaajan veijarikomediassa Puhallus (1973), josta tuli yksi kaikkien aikojen suurimmista yleisömenestyksistä. Suomessakin elokuvan näki yli 570 000 katsojaa, ja se oli koko 1970-luvun seitsemänneksi katsotuin elokuva tässä maassa.

Puhalluksen keskiössä ovat tietysti Newman ja Redford ja heidän verraton karismansa, mutta myöskin David S. Wardin nerokas käsikirjoitus, jota on sittemmin matkittu niin usein, ettei Puhallus välttämättä pääse yllättämään sellaista katsojaa, joka on nähnyt sen ensimmäisen kerran vasta parin viime vuosikymmenen aikana.

Newman ja Redford ovat sinisilmäisiä, täysin väkivallattomia, ehdottoman vaarattomia huijareita, jotka nyrkkien ja aseiden sijaan turvautuvat älyynsä. Yhteen heidät tuo sattuma, kun pikkuhuijauksilla itsensä elättänyt Johnny Hooker (Redford) saakin yllätyspotin ja sen seurauksena peräänsä laitonta vedonlyönti- ja uhkapelitoimintaa pyörittävän Doyle Lonneganin (aina mainio Robert Shaw). Doyle on kova mies, joka ei hymyile edes vahingonilosta. Johnny löytää turvan ja apurin Henrystä (Newman), vanhemmasta ja rahnaisemmasta pitkän linjan huijarista, jonka nuori ja energinen Johnny herättää henkiin. Yhdessä he päättävät huijata Doylea ja tehdä kaikkien aikojen puhalluksen.

Puhalluksessa silmiinpistävää on sen lavastus: neljän vuosikymmenen takainen Chicago on herätetty henkiin pääosin Universalin studioalueella, johon on lavastettu sisätilojen lisäksi myös katunäkymiä. Tästä syntyy vanhanaikainen vaikutelma, jota rytmin toisinaan kadottava ohjaaja George Roy Hill lienee tavoitellutkin, sillä Puhalluksen maailma on realistisen sijaan hyvin sarjakuvamainen. Elokuvan  miljööt ovat ikään kuin totta ja silti ilmiselvää valetta, vähän kuin Henryn ja Johnnyn operaatiokin.

Puhalluksen valtava yleisönsuosio näkyy myös sen uudessa 4K UHD -tallenteessa, sillä elokuvan alkuperäisnegatiivi näyttää kärsineen pahasti loputtomasta kopioinnista. Kymmenisen vuotta sitten tehty restaurointityö on tuloksiltaan erinomainen, mutta näitä selvästi heikompilaatuisia kuvia – jotka on ehkä jopa lainattu jostakin duplikaatista – on sentään muutamia mukana ja ne erottaa helposti sekä HD- että 4K-versioista. HDR-värit ja -kirkkaus tuovat Puhalluksen 4K-tallenteeseen taas sellaisen filmillisen olemuksen, jota normaali Blu-ray ei koskaan voi tarjota.