Transformers: Viimeinen ritari (2017)

Musiikkivideoista pitkien elokuvien pariin siirtyneen Michael Bayn hieman yli kaksikymmentä vuotta kestänyt elokuvaura kattaa kolmetoista elokuvaa, joiden joukossa on muun muassa erittäin viihdyttävät The Rock – paluu helvettiin (1996) ja The Island (2005). Useimmiten typeristä, mutta nimenomaan viihdyttävistä toimintaelokuvista tunnetun Bayn uran viimeiset kymmenen vuotta ovat menneet Hasbron leluihin pohjautuvien Transformers-elokuvien parissa. Viisikymppinen ohjaaja on tuhlannut pitkän ajan viiteen – siis viiteen – Transformers-elokuvaan, jotka ovat kaikki typeriä, ylipitkiä ja toinen tuostaan huonompia. Transformers: Viimeinen ritari on jo huonoudessaan omaa luokkaansa.

Art Marcum, Matt Holloway ja Ken Nolan ovat laatineet elokuvan käsikirjoituksen, mutta heidän lisäkseen myös Akiva Goldsman osallistui elokuvan tarinan kehittämiseen. Lopputulokseen hekään tuskin voivat olla tyytyväisiä, sillä Transformers: Viimeinen ritari ei tarjoa sisällön suhteen yhtään mitään – ei näyttelijöille eikä katsojille. Käsikirjoittajia voi syyttää paljosta, mutta vielä suurempia syyllisiä elokuvan huonouteen ovat ne, jotka näyttivät vihreää valoa tälle projektille.

Edellisessä Transformers-elokuvassa sarjan päähenkilöksi vaihtunut Cade Yeager (Mark Wahlberg), köyhän miehen Mad Max, kulkee ympäri kotikaupunkiaan yrittäen pelastaa taistelussa haavoittuneita ”transformerseja”, jotka ovat aloittaneet sodan toisiaan ja ihmiskuntaa vastaan – tai jotain. Komeassa linnassa asusteleva Sir Edmund Burton (Anthony Hopkins) tietää, miten maailmaa uhkaava tuho on mahdollista estää. Tämän toteuttamiseen hän tarvitsee Caden ja englantilaisen korkeakoulutetun Vivianin (Laura Haddock) apua.

Kouluja käymättömän jenkin ja hienostobritin väliset alkunahistelut ovat yhdessä Hopkinsin roolisuorituksen kanssa tämän elokuvan ainoaa katselun arvoista tarjontaa. Niin huono Transformers: Viimeinen ritari on, mutta toisaalta, kyllähän katsojan pitäisi tietää, mitä on luvassa: jonkinlaiset robotit muuttuvat autoiksi, tappelevat keskenään ja heittävät läppää, ihmiset siinä sivussa ratkaisevat omia ja koko maailman ongelmia. Mutta hekin pettyvät, jotka odottavat vain typerää viihdettä, sillä vaikka Transformers: Viimeinen ritari totisesti on typerä, ei se ole viihdettä. Kaksi- ja puolituntinen tekele ei tempaa mukaansa missään vaiheessa, mutta tuskin tämä elokuva on tekijöitäänkään erityisesti innostanut.

Oman erikoismaininnansa ansaitsee Bayn käsittämätön päätös kuvata elokuvasta huomattava määrä IMAX-kameroilla. Sen sijaan, että hän olisi noudattanut yleistä käytäntöä ja kuvannut kokonaisia kohtauksia ja jaksoja IMAX-kameroilla (eri kuvasuhteessa), on hän käyttänyt eri kameroita ja kuvasuhteita kohtauksen sisällä. Lopputuloksessa se näkyy ennen kaikkea jatkuvasti, jopa peräkkäisissä leikkauksissa, vaihtelevalla kuvasuhteella. Mustat kuvapalkit kuvan ylä- ja alaosassa kasvavat ja pienenevät jatkuvasti. Mikä järki tässä on ollut, sitä on vaikea keksiä. Muutenkin visuaalisesti rumaan elokuvaan se tuo oman vastenmielisen lisäyksensä.

LISÄMATERIAALI:

Ei lisämateriaalia.

BLU-RAY-JULKAISU: