Green Room (2015)

Menestys ja maine ei tullut Jeremy Saulnierille varhaisella iällä. Viime vuonna neljäkymmentä vuotta täyttänyt Saulnier ehti työskennellä toistakymmentä vuotta kamera-assistenttina ja kuvaajana, ennen kuin löi itsensä läpi Blue Ruinilla (2013). Saulnierin toinen oma ohjaustyö oli pienellä budjetilla ilman tähtinäyttelijöitä toteutettu rikoselokuva, josta tuli festivaali- ja arvostelumenestys. Blue Ruin sai maailmanlaajuisen levityksen ja pääsi Suomessakin DVD:lle.

Saulnierin kolmas elokuva Green Room on sekin pienen budjetin tuotanto, vaikka sen budjetti on viisinkertainen Blue Ruiniin verrattuna. Saulnierin itsensä kirjoittama kauhujännäri kiersi elokuvafestivaaleja jo vuonna 2015, mutta pääsi teatterilevitykseen vasta seuraavan vuoden puolella. Siitä tuli viime vuoden kehutuimpia genre-elokuvia.

Green Roomissa neljä nuorta, yksi tyttö ja kolme poikaa, ovat muodostaneet punk-bändin, joka esittää tietysti yhteiskuntakriittisiä ”lauluja”. Bändin jäsenet ovat myös sellaisia nuoria idealisteja, kapinallisia ja anarkisteja, joita Saulnierin kaltaiset aikuiset ihmiset voivat vain tähän tyyliin kuvata. Kaupallisuutta kammoava bändi on saanut keikan pienestä kapakasta, jonka yleisöä heidän remuamisensa ei voisi vähempää kiinnostaa. Laihan palkkashekin jälkeen nuori keikkamyyjä lupaa hoitaa nelikolle uuden keikan serkkunsa avustuksella. Niinpä Pat (Anton Yelchin), Sam (Alia Shawkat), Reece (Joe Cole) ja Tiger (Callum Turner) suuntaavat kohti syrjäistä teollisuushallia, jossa järkensä hukanneet uusnatsit pitävät salaista yökerhoa. Keikka menee hyvin, mutta sen jälkeen takahuoneessa tapahtuu rikos, jonka jälkeen turvallinen poistuminen keikkapaikalta on mahdottomuus. Nuori ja naiivi, harmiton nelikko joutuu käymään henkensä pitimiksi toivottoman taistelun.

Yelchinin lisäksi elokuvassa on kaksi nimekästä näyttelijää, Imogen Poots yhtenä yökerhon asiakkaista ja Patrick Stewart uusnatsien johtajana. Heidän rooleistaan ei kannata nyt puhua sen enempää, ettei tule paljastaneeksi liikaa, mutta kehut he ovat ansainneet.

Green Roomissa huumori on pääasiassa näiden neljän nuoren pakottavassa tarpeessa olla ja ajatella kuin ”taiteilijat”. Nyt he joutuvat tappelemaan ja vieläpä sellaisia ihmisiä – uusnatseja – vastaan, jotka nimenomaan eivät ajattele. Saulnierin kuvaus näistä järjen jättiläisistä on säälimätön, kaikin puolin. Green Room on väkivaltainen, hieman ahdistava ja melkoisen lohdutonkin, vaikka vastapainona on sysimustaa huumoriakin. Verisyyttä lievittää realismin puuttuminen maskeerauksesta.

Saulnier on ohjaajana hallinnut hyvin sen pienen tapahtuma-alueen, minkä hän on käsikirjoittajana itselleen taakaksi antanut. Hyvin tummissa sävyissä ja vähäisellä valolla kuvattu elokuva pitää hyvin otteessaan. Toisin kuin sen päähenkilöt, Saulnier ei syljeksi kaupallisuutta päin, mutta ei kuitenkaan toistaiseksi ole alkanut tehdä taloudellisesti laskelmoituja elokuvia.

 
LISÄMATERIAALI:

Viisi dokumenttia elokuvan teosta.

DVD-JULKAISU: