Laila Hirvisaaren ja Mikko Niskasen kariutunut elokuvahanke olisi kertonut Ruijan nuorista

Laila Hietamies työnsä äärellä vuonna 1979. Kuva: Helge Heinonen / Museovirasto

Ilmari Eskolan kunnallispolitiikkaa satirisoiva romaani Tikapuut huipulle muuttui Mikko Niskasen käsissä melodraamaksi ja sai uuden nimen Syksyllä kaikki on toisin. Lokakuun alussa 1978 ensi-iltaan tullut elokuva ei ollut nimensä veroinen, sillä Niskasen kolmen edellisen elokuvan tavoin se jäi ilman sitä suurta yleisöä, johon ohjaaja oli tottunut 1960-luvun nuorisotrilogiallaan ja television Kahdeksalla surmanluodilla (1972).

Pari kuukautta ensi-illan jälkeen, joulun alla 1978, Niskanen lähetti Elokuvasäätiöön anomuksen käsikirjoitustuesta Meri puhuu -nimiselle hankkeelle. Elokuva kertoisi Ruijan saarilla elävistä nuorista, jotka ovat kaukana etelän kaupungeista, mutta käyvät läpi samoja ongelmia kuin vilkkaamman seudun nuoretkin. Heillä on tulevaisuus valmiiksi suunniteltu, sillä sukupolvien ajan ammatit ovat periytyneet seuraavalle polvelle ja näin kävisi heillekin. Virkistystä nuoret hakevat läheisestä pikkukaupungista, jonka nuorison kanssa he muodostavat omanlaisensa jengin.

Tarinan päähenkilöitä ovat viisikymppinen kalastustroolarin kapteeni ja hänen 13-vuotias tyttärensä. Tytön äidin kuoltua isä ja tytär löytävät toisensa, oppivat tulemaan toimeen keskenään, juttelevat ja kävelevät rantakallioilla. He käyvät läpi tytölle tulleita traumoja, ja yhdessä he elävät »tytön irallisuuden, lapsen maailman pirstoutumisen, alkavan kehitysiän vaikeudet». Tytär tuntee tulleensa hylätyksi moneen kertaan: ensin vanhemmat erosivat isän juoppouden ja etelästä tulleen opettajan kanssa syntyneen suhteen seurauksena, sitten isä hävisi maisemista ja äiti kuoli.

Meri puhuu -käsikirjoituksen takana oli Niskasen parina Laila Hietamies (Hirvisaari), joka oli kirjoittanut kuudessa vuodessa kahdeksan romaania ja noussut lukijatilastojen kärkeen. Juuri neljäkymmentä täyttänyt kirjailija oli hiljattain osallistunut Teatterikorkeakoulun elokuvakäsikirjoituskurssille, ja hankittu oppi oli tulossa hyvään käyttöön.

»Aihepiiri vaatii käsikirjoituksen taustaksi laajoja tutkimusmatkoja Ruijan rannoille, tutustumista paikallisiin miljöisiin, luontoon, ihmisiin, heidän menneeseen ja nykyiseen elämänmuotoonsa ja ongelmiinsa», Niskanen selvitti Elokuvasäätiölle jättämässään tukianomuksessa.

Tuotantoyhtiönsä National-Filmi Oy:n nimissä Niskanen anoi 25 000 markan käsikirjoitustukea, jolla olisi ilmeisesti osittain kustannettu taustatutkimusmatka Norjaan. Anottu summa, nykyrahassa 15 000 euroa, ei ollut oman aikansa mittapuulla tähtitieteellinen. Tämä tosiasia saattaa saada nykypäivän käsikirjoittajan irvistelemään, sillä tänä päivänä moisia summia on aivan turha edes sanoa: Elokuvasäätiö on myöntänyt yli kymppitonnin käsikirjoitusapurahan viimeksi vuosi sitten. Samana vuonna Niskasen ja Hietamiehen hankkeen kanssa Elokuvasäätiö oli myöntänyt 30 000 markan käsikirjoitusapurahan sekä Rauni Mollbergin Kivenpyörittäjän kylälle että Filminor Oy:n Ihmemiehelle.

Niskasen ja Hietamiehen oli kuitenkin tyytyminen vain 5 000:een markkaan. Siitäkin Elokuvasäätiö ehti maksaa vain ensimmäinen puoliskon maaliskuussa 1979, ennen kuin hanke kariutui. Niskanen ei kuitenkaan hylännyt Meri puhuu -aiheen teemoja nuorison tulevaisuuden haasteista, vaan niiden pohjalta syntyi Matti Ijäksen kanssa laadittu käsikirjoitus armeijasta pääsevistä kolmesta kaveruksesta, jotka kotiin palatessaan päättävät jättää kotiseudut ja tutut heinäpellot taakseen ja suunnata leveämmän leivän ja koreamman tulevaisuuden perässä Ruotsin ja Norjan työmaille. Ajolähdöksi (1982) nimetty elokuva paneutui siis polttavan ajankohtaisiin kysymyksiin, vaikka muuttoliike Ruotsiin olikin jo romahtanut surkeimpien vuosien tasosta.

Ajolähdöstä tuli arvostelumenestys ja ennen kaikkea siitä tuli yleisömenestys. Runsaat 180 000 katsojaa oli komea tulos elokuvalle, joka ei Mikko Alatalon lauluista huolimatta tarjonnut pelkkää kevyttä viihdettä vaan vähän pureskeltavaakin.

Ajolähdön nuoret sällit Heikki Paavilainen, Tero Niva ja Timo Torikka. Kuva: National-Filmi

Pitkään näytti siltä, että Laila Hietamiehellä ei ollut elokuvan puolella tippaakaan onnea. Meri puhuu ei ehtinyt saanut juuri minkäänlaista julkisuutta ja se unohtuikin tyystin, mutta Taavi Kassilan suurisuuntainen yritys Hylätyt talot, autiot pihat -romaanin filmaamiseksi oli 1990-luvun alun lehdissä esillä enemmän kuin useimmat toteutuneet elokuvat. Se alkoi aivan tavallisena kotimaisena elokuvahankkeena, vaikkakin epookkina ja sota-aiheena tavanomaista kalliimpana projektina. Kaikki oli periaatteessa valmista ja Elokuvasäätiöltäkin tuli myönteinen tukipäätös, mutta uusien sääntöjen myötä tuotantotukeen tuli neljän miljoonan markan katto. Syntyi miljoonan markan rahoitusvaje, jota oman elokuvansa tuottajana toiminut Taavi Kassila lähti paikkaamaan ulkomaisella rahoituksella. Suuria lupauksia tehneestä yhdysvaltalaisesta rahoituslähteestä tuli rahan sijaan kuolinisku koko hankkeelle.

Elokuvasäätiön hallituksen puheenjohtajana oli tuolloin Jörn Donner, joka Kassilan tehtyä konkurssin osti Hietamiehen romaanin filmatisointioikeudet itselleen. Talvisodan (1989) jälkeen Hollywoodiin työtarjousten toivossa lähtenyt Pekka Parikka tuli Hylätyt talot, autiot pihat -elokuvan ohjaajaksi. Antti Tuuri, jonka romaaneista Parikka oli tehnyt Talvisodan lisäksi myös Pohjanmaan (1988), laati käsikirjoitusta Parikan kanssa. Ameriikan raitin (1990) aikaan syntyneet erimielisyydet Donnerin ja Tuurin välillä olivat kai unohtuneet.

Parikan piti päästä kuvausvaiheeseen kesällä 1997 ja saada Hylätyt talot, autiot pihat elokuvateattereihin alkuvuodesta 1998, mutta hän sairastui ja kuoli maaliskuussa 1997. Parikan tilalle tuli Ameriikan raitin ohjaaja Lauri Törhönen, joka laati myös uuden käsikirjoituksen. Tällä kertaa elokuva myös toteutui, ja se sai ensi-iltansa helmikuussa 2000. Elokuvan laadun sijaan Hylättyjen talojen, autioitten pihojen runsaan 200 000 katsojan tulos kertoo kirjailijan suuresta kansansuosiosta.