kyllikkisaariuasaarinenmv
Lehtivalokuvaaja U. A. Saarisen valokuva Isojoelta vuodelta 1953 liittyy Kyllikki Saaren etsintöihin, mutta tarkempaa tietoa kuvan tilanteesta tai henkilöistä ei ole.
Kuva: U. A. Saarinen / Museovirasto

Sunnuntai-ilta toukokuun 17. päivänä 1953 eteläpohjalaisessa Isojoen kunnassa. 17-vuotias Kyllikki Saari on viettänyt iltaa Kortteenkylässä pidetyssä nuorten uskonnollisessa tilaisuudessa, josta hän lähtee pyöräilemään takaisin kotiinsa ystävättärensä kanssa. Naisten tiet eroavat Isojoen meijerin risteyksessä molempien jatkaessa kohti omaa kotiaan.

Meijerin ja Saaren kodin välissä on vain muutaman kilometrin mittainen pyöräilymatka metsän läpi vedettyä hiekkaista maantietä pitkin. Viimeisenä Saaren näkee elossa vastaan pyöräilevä työmies, joka oli itsekin kotimatkalla toisesta uskonnollisesta tilaisuudesta. Puoli kilometriä myöhemmin Saari katoaa jälkiä jättämättä.

Traagisen loppunsa seurauksena Saaren elämän vastoinkäymiset näyttäytyvät onnettomien sattumien ja sattumusten sarjana. Keväällä 1950 neljätoistavuotias Saari oli kaatunut polkupyörällään ja saanut vakavan aivotärähdyksen, jonka seurauksena hän vielä muutaman vuoden päästäkin kärsi heikkoudesta ja päässä kuuluvasta surinasta.

Tapaturma johti myös koulutien loppumiseen ja se taas työelämän alkuun kotiapulaisena Kokemäellä kesällä 1952, mutta tämä työ kävi nopeasti Saarelle liian raskaaksi. Saari oli käynyt keväällä 1952 rippikoulun, jota veti Isojoen virkaa tekevä kirkkoherra. Nyt kirkkoherra tuli kevyttä sisätyötä kaivanneen Saaren apuun palkkaamalla tämän kirkkoherranvirastoon saattamaan kirkonkirjat ajantasalle.

Saari aloitti uudessa toimessaan syyskuun ensimmäisenä päivänä 1952. Työsuhde oli katkolla sen jälkeen, kun Isojoelle saatiin vakituinen kirkkoherra ja aiempi virkaa tekevä kirkkoherra siirtyi vastaavaan toimeen Merikarvialle 1. toukokuuta 1953 lähtien, pari viikkoa ennen Saaren katoamista. Uusi kirkkoherra päätti kuitenkin jatkaa Saaren työsuhdetta toukokuun 18. päivästä lähtien, mutta edellisiltana kadonnut Saari ei ilmaantunut työpaikalleen ensimmäisenä ”uutena” työpäivänään.

Samaan aikaan Saaren vanhemmat alkoivat huolestua, kun Saarta ei vielä maanantainakaan kuulunut. Vanhemmat elivät siinä luulossa, että Kyllikki olisi jäänyt sunnuntaina ystävättärensä luo yöksi ja mennyt sieltä maanantaina töihin. Tiistaiaamuna Saaren kotiväki otti puhelimitse yhteyttä kirkkoherranvirastoon asiasta tiedustellakseen. Tuolloin puhelimeen ei vastattu, mutta iltasella oli parempi onni ja kirkkoherra saatiin puhelimen päähän. Tämä ilmotti, ettei Kyllikkiä ollut nähty sitten lauantain, joka oli tuohon aikaan normaali arki- ja työpäivä. Puhelun jälkeen Kyllikin isä ilmoitti katoamisesta nimismiehelle.

Kadonneen henkilön maastoetsinnät aloitettiin heti keskiviikkona oletun katoamispaikan läheisissä metsissä ja soilla, mutta pitkään jatkuneet ja laajamittaiset etsinnät eivät tuottaneet mitään tulosta. Edistysaskel tuli vasta yli kaksi kuukautta katoamisen jälkeen, heinäkuun 22. päivänä, kun marjastamassa ollut naiskaksikko – isoäiti ja tämän lapsenlapsi – löysi Saaren polkupyörän suohon upotettuna.

Perjantaina lokakuun 9. päivänä metsänhoitotöissä ollut mies löysi Saaren kengän, jonka sisällä oli tämän siskoltaan lainaama huivi sekä oletettavasti tekijältä jäänyt valkoinen, paikattu miesten sukka. Työmies ilmoitti löydöstään poliisille lauantaina iltapäivällä, ja sunnuntaina aloitettiin uudet maastoetsinnät, jotka tuottivat nyt tulosta. Yksi etsijöistä kiinnitti huomionsa suon reunassa seisseeseen, kuivuneeseen männynnäreeseen, joka lähti vaivatta irti. Mies huomasi heti, että männynnäreen toinen pää oli puukolla teroitettu. Paikkaa alettiin välittömästi tutkia ja aukkoa laajentaa varovasti tikulla kaivaen. Ilmaan noussut voimakas mädän haju kertoi kadonneen etsintöjen päättymisestä ja murhatutkimuksen alkamisesta.

kyllikkisaariuasaarinenmv2
Kadonnutta Kyllikki Saarta etsittiin myös vesistöstä. Kuva: U. A. Saarinen / Museovirasto

Kyllikki Saaren pahoin mädäntyneen ruumiin löytyminen matalasta, vetisestä suohaudasta oli Suomen siihenastisen historian suurin henkirikosuutinen sitten Nikolai Bobrikovin murhan. 1950-luvun alkupuolella elettiin jo modernimman tiedonvälityksen aikaa, sillä vaikka televisiolähetyksiä ei ollut vielä aloitettu, niin radio kuului kaukaisemmassakin pirtissä ja sanomalehdistö oli laajalle levittynyttä. Lehtimiehet eivät epäröineet julkaista teosta epäiltyjen nimiä ja tuntomerkkejä lehtiensä palstoilla, vaikka syytteitä ei ollut nostettu.

Sosiologi Juho Saari on lähtenyt tuoreessa kirjassaan Kuuluisan kuoleman varjo (Gaudeamus) lähestymään Kyllikki Saaren tapausta aivan toisenlaisella asenteella. Hän ei mainitse kirjassaan ensimmäistäkään epäiltyä nimeltä, sillä nämä ovat lain silmissä syyttömiä, kunnes toisin todistetaan. Juho Saari – joka ei ole sukua Kyllikille – on jättänyt rauhaan myös Kyllikin omaiset, joiden yksityiselämä pysyy teoksessa yksityisenä.

Hienotunteisuudestaan huolimatta Kuuluisan kuoleman varjo on ennennäkemättömän tarkka kuvaus Kyllikki Saaren murhasta ja murhan tutkinnasta, poikkeuksellisen ansiokas teos suomalaisessa rikoskirjallisuudessa. Saari on käynyt läpi kymmeniätuhansia liuskoja Keskusrikospoliisin esitutkintamateriaalia, joka joitakin vuosia sitten vapautui tutkijoitten luvanvaraiseen käyttöön. Tämän materiaalin kautta hän on rakentanut johdonmukaisen ja uskottavan tosikertomuksen vailla sensaatiohakuisuutta. Totuus on tarua ihmeellisempää ilman värittämistäkin.

Murhan ja sen tutkinnan lisäksi Kuuluisan kuoleman varjo käsittelee laajasti ilmiötä murhan ympärillä. Erityisesti Juho Saarta on kiinnostanut se, mikä vaikutus aikakaudella oli ilmiön syntyyn ja ilmiöllä aikakauteen. Käsittelyssä ovat myös kollektiivinen muisti ja muut muistamisen mekanismit. Näissä osuuksissa ei vältytä väitöskirjamaisuudelta, vaikka teksti onkin jatkuvasti sujuvaa ja kansantajuista sanan positiivisessa merkityksessä.

Lähes kaikki tämän jutun tiedot ovat lähtöisin Juho Saaren kirjasta, mutta kuitenkin kyseessä on vain pintaraapaisu laajan teoksen mittavasta sisällöstä. Kirjassa on esimerkiksi käyty laajasti läpi lukuisia eri tutkintalinjoja ja epäiltyjä, joihin liittyy uskomattomiltakin tuntuvia yhteensattumia. Kuuluisan kuoleman varjo kertoo perusteellisesti myös ruumiinavauksessa ilmenneistä tosiseikoista sekä epäselviksi jääneistä yksityiskohdista. Esimerkiksi siihen ei koskaan saatu täyttä varmuutta, oliko Saari kuollut suohautaan joutuessaan.

kyllikkisaariuasaarinenmv3
Kyllikki Saarta etsitään suolta. Kuva: U. A. Saarinen / Museovirasto

Poliisin tutkintojen ja tulkintojen perusteella suohauta – joka sijaitsi aivan suon ja kuivan maan reunalla – oli kaivettu läheiseltä ojatyömaalta haetuilla työkaluilla. Ojankaivuu oli aloitettu jo edellisenä vuonna, mutta työ oli jäänyt kesken silloiselta työmieheltä ja siirtynyt hänen lankonsa vastuulle. Tästä alkuperäisestä ojankaivajasta tuli yksi Saaren murhan ensimmäisistä ja varteenotettavimmista epäillyistä.

Julkisuudessa huomattavan paljon enemmän esillä oli Merikarvialle siirtynyt vt. kirkkoherra, joka oli kaukana puhtaasta pulmusesta. Se oli vielä pientä, että naimisissa olleella pappismiehellä oli virkapaikassaan suhde pappilan kotiapulaisen kanssa, sillä aviorikosta pahempiin laittomuuksiin kirkkoherra oli syyllistynyt jo vuosia aiemmin. Jatkosodan aikaan hän oli selvinnyt tuomiotta alaikäiselle lapselle tekemästään seksuaalisesta väkivallasta. Sodan jälkeen hän oli ahdistellut naisia tehdessään lähetystyötä Afrikassa, josta hänet oli tästä syystä palautettu takaisin Suomeen vuonna 1950.

Kuuluisan kuoleman varjo -kirjan mukaan myös Kyllikki Saari sai oman osansa kirkkoherran käytöksestä. Mies oli Saaren murhaan liittyvässä poliisikuulustelussa tunnustanut Saaren tyydyttäneen hänet käsin useamman kerran kirkkoherranvirastossa ja pappilassa. Saari oli myös yöpynyt pappilassa muutaman kerran silloin, kun sekä kirkkoherran vaimo että rakastajattaren roolia hoitanut kotiapulainen olivat poissa. Nämä olivat seikkoja, joita ei aikanaan julkisuudessa käsitelty lainkaan. Poliisi puolestaan tietoisesti valehteli lehdistölle väittäen, ettei Saarelle ollut tehtyä seksuaalista väkivaltaa ennen tai jälkeen murhan. Kuitenkin ruumis löytyi haudastaan puolialastomana, alushousut riisuttuna ja seksuaalisen väkivallan tuntomerkit täyttäen. Näistäkin seikoista Kuuluisan kuoleman varjo kertoo laajemmin.

Saaren ja vt. kirkkokerran välisessä suhteessa saattoi olla kyse rakkaudestakin, ainakin yksipuolisesta, sillä kolme päivää ennen katoamistaan Saari lähetti papille kirjeen, jossa hän kertoi tuntevansa yksinäisyyttä tämän muutettua pois. Murhayölle kirkkoherralla oli vankka alibi, mutta epäilyksen siemen oli kylvetty jo aikapäiviä sitten. Uudessa virkapaikassaan Meriakarvialla hän syyllistyi ainakin kahden teini-ikäisen tytön ahdisteluun ja jatkoi tätä harrastustaan siirryttyään Kihniölle vakinaiseksi kirkkoherraksi. Kirkkoherra syyllistyi myös kaksinnaimiseen mentyään kihloihin, vaikka oli jo naimisissa. Tästä seurasi kuritushuonerangaistus, viran menettäminen ja pappisuran loppuminen.

kyllikkisaarihheinonenmv
Kyllikki Saaren isän pystyttämä muistomerkki tyttärensä suohaudalle vuonna 1968 valokuvattuna. Kuva: Helge Heinonen / Museovirasto

Saaren murhassa on ollut noin viisi sataa eri epäiltyä – siis ihmistä, joista poliisi on ollut kiinnostunut. Tietyt tuntomerkit tekijän suhteen näyttävät olleen erityisen tärkeitä ja kenties tärkeimpänä paikallistuntemus, sillä tekijän on pitänyt tietää, miten pitkälle metsään hänen oli Saaren ruumis kannettava, jotta hautaamiselle löytyy otollinen paikka. Ruumis oli haudattu useamman sadan metrin päähän tiestä, mutta vain noin 60 metrin päähän paikasta, jossa ojankaivuutyömaan miehet pitivät leiriään.

Jo aiemmin mainittu ojankaivaja oli jo ennestään poliisille tuttu, sillä hän oli toistuvasti ahdistellut naisia jo ennen sotia ja varsinkin sodan jälkeen. Poliisi oli kirjannut ojankaivajan ahdisteluista kymmeniä ilmoituksia, joiden perusteella ojankaivaja oli jopa säälittävällä tavalla naisenkipeä ja sosiaalisesti kömpelö mies, ”reppana”, kuten paikalliset häntä nimittivät.

Ahdistelutapaukset eivät silti olleet lieviä, vaikka väkivaltaa ei käytetty. Kuuluisan kuoleman varjon mukaan mies oli muun muassa käynyt kurkkimassa saunan ikkunoiden takana pesulla olevia naisia sekä mennyt erään talon kamariin sänkyyn makaamaan ja odottamaan, että talon emäntä tulee kotiin. Uhreista nuorin oli pikkutyttö, jota mies oli sopimattomalla tavalla kosketellut.

Ojankaivajalla oli myös väkivaltaisempaakin taustaa. Talvisodan aikana hän oli ampunut itseään jalkaan, epäilemättä vältelläkseen rintamapalvelusta, ja vuonna 1951 hän oli puukottanut toista miestä rintaan itsepuolustuksena ja saanut tästä lyhyen vankeustuomion.

Poliisin tiedossa oli, että ojankaivaja oli ahdistellut myös Kyllikki Saarta kevättalvella 1953 tämän hiihtäessä töistä kotiin – mitä ilmeisemmin samaa reittiä, jolla hän seuraavana keväällä katosi. Katoamisiltanaan Saari olikin ystävästään erotessaan kertonut pelkäävänsä kotimatkaansa, vaikka syytä hän ei kertonut. Ainakin pelko oli aiheellinen.

Kuuluisan kuoleman varjon mukaan ojankaivajan kohdalla tunnustus oli lähellä, ennen kuin miehen mielenterveys alkoi rakoilla siinä määrin, että poliisi passitti tämän mielisairaalaan. Asianajajansa kanssa keskusteltuaan ojankaivaja kiisti syyllisyytensä Saaren katoamiseen.
Poliisi oli kiinnostunut myös ojankaivajan lankomiehestä joko toisena tekijänä, ainoana tekijänä tai jälkien peittelijänä. Keväällä 1954 lankomies oli järjestänyt kansalaiskokouksen, jossa hän vakuutteli yleisölle, ettei tekijä voi olla paikkakuntalainen.

Poliisin tutkimukset eivät kuitenkaan tuottaneet sellaista tulosta, joka olisi johtanut syytteen nostamiseen saati sitten syyllisen tuomitsemiseen. Tämä nostatti vihaa paikkakuntalaisissa, jotka elivät pienessä syrjäisessä maalaisyhteisössä tietoisena siitä, että heidän joukossaan hyvinkin saattoi elää murhamies tai kaksikin.

Saaren omaiset yrittivät edesauttaa ratkaisun löytymisestä palkkaamalla yksityisetsiviä, mutta turhaan. Aikansa maalaisväestön tapaan Saaren vanhemmat uskoivat vieraittenkin ihmisten vilpittömyyteen ja tulivat siksi monta kertaa petetyiksi, kun Saaren murhasta kiinnostuneet ihmiset kävivät heitä häiritsemässä. Joulukuussa 1953, pari kuukautta Saaren ruumiin löytymisen jälkeen, vanhempien taloon asettui asumaan vieras kulkumies, joka pääsi sitten käymään Kyllikin huoneeseessa ja alkoi siellä lavastaa vihjeitä.

Kuuluisan kuoleman varjo -kirjassa siteerataan Kyllikki Saaren isän aikaisemmin toisaalla antamaa haastattelua, jossa tämä oli kertonut murhaajan olevan paikallisia ja ”jotenkin vähämielinen, syntymästään saakka vaivattu, joka ei ymmärrä tekemisiään”. Vaikka Juho Saari ei sitä suoraan sanokaan, niin Kyllikki Saaren isän antama kuvaus sopii erinomaisen hyvin ojankaivajaan.

 

kuuluisankuolemanvarjoJuho Saari: Kuuluisan kuoleman varjo
Gaudeamus, 2020
ISBN: 9789523450936
310 sivua

 

linkkiKyllikki Saaren tapausta käsittelevä Finlandia-katsaus nro 220

Poikki! – toteutumattomat kotimaiset elokuvat

Ensi-illat

Keskiviikko 28.7.

petterikaniinijulisteuusi

Perjantai 30.7.

petterikaniinijulisteuusi petterikaniinijulisteuusi

petterikaniinijulisteuusi

Lisää ensi-iltoja

Seuraavat kotimaiset:

luokkakokous3jul perunajuliste2 sihjajuliste lapinlahtijul

Lisää kotimaisia ensi-iltoja