Flashdance, Fame, Footloose ja Dirty Dancing – 1980-luvun musiikkielokuvat elävät nyt Blu-raylla

Kuuman tanssin taitajat Patrick Swayze ja Jennifer Grey. Kuva: Lionsgate

1980-luvulla Hollywood hylkäsi perinteiset musikaalit ja alkoi tuottaa MTV:n parissa aikaansa viettävälle sukupolvelle suunnattuja musiikkielokuvia. Suurten estradinumeroiden sijaan näissä elokuvissa pysyttiin jatkuvasti ”luonnollisissa” ympäristöissä, useimmiten kapakoiden tanssilattioilla, joissa tanssittiin sydämen kyllyydestä. Visuaalisuus oli entistä enemmän pääosassa ja tyyli nousi ylitse sisällön. Lopputuloksena oli useimmiten draamana tyhjänpäiväinen, mutta ulkoisilta puitteiltaan näyttävä ja viihdyttävä paketti.

Paljon näiden elokuvan hohdosta oli ääniraidalla kuullussa musiikissa, jonka iskevyys kohotti itse elokuvaakin. Saturday Night Fever – lauantai-illan huumaa (1977) oli elokuva diskomusiikista, joten ilman Bee Geesin vinkuvia ääniä se ei olisi ollut edes elokuva saati sitten yksi kaikkien aikojen suosituimmista elokuvista. John Badhamin ohjaama urbaani musiikkidraama käynnisti vastaavien elokuvien sarjan, jonka keulakuviin kuuluvat Alan Parkerin Fame (1980), Adrian Lynen Flashdance (1983), Herbert Rossin Footloose (1984) ja Emile Ardolinon Dirty Dancing – kuuma tanssi (1987). Näissä elokuvissa soi keskeinen osa 1980-luvun populaarimusiikista ja yhden hitin ihmeistä. Siksi ne aiheuttavat helposti nostalgisen olon niissäkin, jotka eivät olleet edes syntyneet näiden elokuvien valmistuessa. Riittää, kun muistaa laulut myöhemmiltä vuosilta.

Saturday Night Fever – lauantai-illan huuma asetti sisällönkin puolesta ne raamit, joissa myös jäljittelijät ja seuraajat liikkuivat. Päähenkilö tai päähenkilöt olivat aina jossain määrin tavallisia ihmisiä ja siksi samastuttavia, vaikkakin liki poikkeuksetta kylän komeimpia poikia ja tyttöjä.

Footloosen pääpari Kevin Bacon ja Lori Singer. Kuva: Paramount Pictures

Fame seuraa esiintyviä taiteita opiskelemaan pyrkiviä nuoria. Flashdance kertoo hitsaajana ja stripparina työskentelevästä nuoresta naisesta, joka haluaisi päästä balettikouluun; täysin looginen juttu, tietysti. Footloosen tapahtumat sijoittuvat Yhdysvaltain maaseudulle ja päähenkilö on kiihkouskovaisen isän alaisuudessa kärsivä nuori Kevin Bacon, joka haluaisi vain tanssia. Dirty Dancing – kuuma tanssi kertoo yhteiskuntaluokkien yli kurottavasta rakkaudesta; varakkaan perheen tytär rakastuu lomakeskuksessa työskentelevään köyhään tanssinopettajaan. Näistä muista elokuvista poiketen Dirty Dancing sijoittui menneeseen aikaan, 1960-luvun alkupuolelle.

Kaikissa näissä elokuvissa elämä oli komeaa ja vastoinkäymiset sellaisia, joihin jokainen samanikäinen tai vanhempi katsoja saattoi samastua. Ainoat oikeat ongelmat, joita niissä saatettiin käsitellä, liittyivät urahaaveisiin ja niiden toteutumisen todennäköisyyteen.

Adrian Lynen Flashdance on 1980-luvun komeimpia ja tyhjimpiä elokuvia. Kuva: Paramount Pictures

Toisin kuin Ross ja Ardolino, Parker ja Lyne ovat elokuvaohjaajina poikkeuksellisen lahjakkaita ja visuaalisuuteen panostavia. Molemmat olivat brittiläisiä etulinjan mainosohjaajia, jotka saivat sitä kautta kosketuksen sellaiseen visuaaliseen tarinankerrontaan, jota ei koulussa opeteta. Samaa koulukuntaa ja heidän aikalaisiaan olivat myös Scottin veljekset Ridley ja Tony, joiden edessä Hollywoodin studiot olivat pian polvillaan. Parkerin ja Lynenkin perässä juostiin, sillä edellinen ohjasi myös Keskiyön pikajunan (1978) ja jälkimmäinen Vaarallisen suhteen (1987). 

Ohjaajansa lahjakkuudesta huolimatta Fame oli tuhoontuomittu yhdistys tehdä nuorisolle musiikkielokuvaa ja vakavaa kaupunkidraamaa. Siinä suurkaupunkien ja show-bisneksen varjopuolet lyödään unelmoivien katsojien naamaan kuin hikinen rätti. Musiikin ja suurten hittikappaleiden osuus Famessa on hyvin pieni, vaikka Irene Cara näyttelee elokuvassa ja laulaa sen ikimuistoisen tunnuslaulun, joka todella elää ikuisesti. Cara oli keskeisessä roolissa Lynen Flashdancen menestyksessä, sillä hänen elokuvaa varten laulamansa Flashdance... What a Feeling -kappale kohosi nopeasti aikansa klassikoksi ja voitti Oscarinkin. Elintärkeä oli myös Michael Sembellon laulu Maniac, joka on vähintään yhtä keskeinen osa itse elokuvaa ja sen mainetta.

Fame valmistui ennen kuin MTV aloitti toimintansa, mutta Flashdance sen sijaan otti kaiken irti uudesta kaapelikanavasta, joka mielellään pyöritti elokuvasta leikattuja musiikkivideoita ilman korvausta. Lynen visuaalinen ilotulitus oli vielä paljon rajumpaa kuin Parkerin ja väkinäisen draaman sijasta Flashdancen keskiössä oli vain ja ainoastaan Jennifer Bealsin ulkomuoto. Ei siis ihme, että Flashdancesta tuli Yhdysvalloissa vuoden kolmanneksi katsotuin elokuva ja suurhitti myös maailmalla. Fame sen sijaan oli kotimaansa vuositilastossa vasta 32. katsotuin ja hävisi jopa Xanadulle. Flashdance sai Oscar-ehdokkuudet muun muassa parhaasta kuvauksesta ja leikkauksesta, mutta koko jutun suunnitellut Lyne jäi ilman ehdokkuutta.

Footloosen ääniraidalta jäivät elämään Kenny Logginsin esittämä nimikkokappale ja etenkin Bonnie Tylerin laulama Holding Out for a Hero.

Dirty Dancing – kuuma tanssi -elokuva on musiikkinsa osalta aivan omaa luokkaansa; elokuvan soundtrack-albumia myytiin maailmalla yli 30 miljoonaa kappaletta. Franke Previte ja John DeNicola kirjoittivat elokuvaa varten kaksi jättihittiä: Bill Medleyn ja Jennifer Warnesin esittämän laulun (I’ve Had) The Time of My Life ja Eric Carmenin laulaman Hungry Eyesin. Elokuvan pääroolin näytellyt Patrick Swayze esitti itse elokuvan kolmannen täysosuman, hänen ja Stacy Widelitzin kirjoittaman ja säveltämän She’s Like the Wind -kappaleen. Swayze ei ollut turha jätkä.

Dirty Dancing – kuuma tanssi (SMD / Lionsgate), Footloose (Paramount) ja Flashdance (Paramount) ovat nyt saatavilla pohjoismaisina Blu-ray-tallenteina. 

Fame (Paramount) on julkaistu brittiläisenä Blu-ray-tallenteena ilman suomenkielistä tekstitystä.