Valmentajan ohjaaja Tuukka Temonen kertoo hänelle tärkeimmistä elokuvista

Viime aikoina Facebookin syövereissä muutamat suomalaiset elokuvaohjaajat ovat jakaneet ajatuksiaan kymmenestä heille tärkeimmästä elokuvasta. Eräs näistä muistelijoista on Tuukka Temonen, jonka uusin elokuva, Jari Sarasvuosta kertova Valmentaja, saa ensi-iltansa lokakuun 17. päivänä. Temosen muistelut omista suosikkielokuvistaan ovat viihdyttävää luettavaa ja julkaisemme ne ne nyt, Temosen luvalla. Muistelut ovat alla niiden julkaisujärjestyksessä.

Henry Thomas ja E.T. Kuva: Universal

10. E.T. the Extra-Terrestrial (1982)

Kiitos Jappe Päivinen haasteesta. Lähden esittelemään tärkeimpien elokuvieni listaa klassikolla vuodelta 1982 eli E.T. the Extra Terrestrialilla.

Tämä on ensimmäinen elokuva, jonka olen nähnyt elokuvateatterissa Heinolan Elossa. En tuolloin osannut lukea, joten istuin koko näytöksen äitini sylissä, hänen lukiessa tekstitykset minulle. Muistan, että elokuva jännitti minua ja erityisesti pelkäsin sitä miestä, jolla on avaimet. Elokuva oli niin hyvä, että kävin katsomassa sen uudelleen heti seuraavana päivänä, mutta tällä kertaa ilman äitiä.

Pimeässä ja äänekkäässä teatterissa istuva 7-vuotias pikkupoika uskoi elokuvan olevan totta. Seuraavina viikkoina pyöräilin lähimetsissä äidin ostoskori kiinnitettynä ohjaustankoon, etsien eksynyttä avaruusolentoa. Apua tarvitsevaa intergalaktista matkaajaa ei vaan koskaan löytynyt. Vielä 43-vuotiaana katsoessani iltataivaalle etsin E.T.:tä, joka on juuri lentämässä tapaamaan minua.

Äitini näki suunnattoman vaivan piilottaessaan kaikki lehtiartikkelit koskien E.T.:n lyhytkasvuisia näyttelijöitä. Hänkin halusi säilyttää elokuvan illuusion minulle.

E.T. oli myös ensimmäinen näyteltyelokuva, jonka näytin omille lapsilleni, joten perinne jatkuu. Enkä ole heillekään tohtinut kertoa, että E.T.:n sisällä on vain tavallinen mies.

E.T.:stä olen oppinut sen, että elokuvissa pitää olla voimakas emootio. Parhaiten se toteutuu E.T.:n lopussa, joka on periaatteessa onnellinen, mutta samalla erittäin surullinen loppu.

Rakastan E.T,:tä ja tulen etsimään häntä lopun elämääni, peläten, että avainmies on jo hänet ehtinyt napata.

Pola Ivanova ja James Bond, 28-vuotias Fiona Fullerton ja 57-vuotias Roger Moore elokuvassa 007 ja kuoleman katse. Kuva: MGM

9. 007 ja kuoleman katse (1985)

Leffahaasteen toinen osa käsittelee vuoden 1985 elokuvaa A View To a Kill  eli 007 ja kuoleman katse.

Kun näin ensi minuuteilla päähenkilön surffaamassa Beach Boysin tahtiin moottorikelkan etusuksella lumilautamaisesti vuorenrinnettä alas venäläiset aseskimbaajat perässä, olin myyty. Olin myyty James Bondille, mutta ennen kaikkea olin myyty lumilautailulle. James Bondista tulikin lasketteluesikuvani. Kun me lapsuudenystäväni Rotkon Pertun kanssa kävimme Messilässä laskettelemassa, katsoimme ensiksi Kuoleman katseen intron ja sen jälkeen Erittäin salaisen laskettelukohtaukset. Näiden salaisen agentin mäenlaskutaitojen jälkeen oli hyvä lähteä kahlaamaan Salpauseselän mäntyisiä off-pistereittejä. Takaa-ajoa emme koskaan saaneet aikaiseksi, vaikka kuinka yritimme ärsyttää lahtelaisia laskijoita. Ehkä hyvä niin.

Kuoleman katseen kruunasi vielä se, että isäni ajoi tuohon aikaan samanlaisella Rellulla, millä Bond kaahaa Seinen rantakatuja. Isäni ei vaan millään suostunut ajamaan portaita alas, saatika sitten testaamaan etuvetoa ilman takapäätä. Hän kuitenkin suostui suoralla tiellä nanosekunnin ajaksi testaamaan auton automaattiohjausta, eli tosin sanoen hän ajoi hetken ilman käsiä. Pikkupoikana jopa uskoin automme omaavan tällaisen itsestään ohjautumisen ominaisuuden. Isäni oli kuin James Bond.

Vaikka esimerkit ovat kaukaisia, niin omaan tekemiseen tästä on tarttunut se, että hyvässä elokuvassa henkilöihin haluaa samaistua. Vaikka elämä ei ole agenttiseikkailua, niin kas kummaa, autoilu, ratsastaminen, lumilautailu, San Fransiscon -matkailu tai mikrosirut ovat tulleet tutuiksi niin kuin James Bondillekin. Samastuminen auttaa eläytymään elokuvaan. Elokuva tuntuu omalta, jos on vierailut samassa paikassa kuin sankari tai osaa samoja taitoja kuin hän. Hyvä elokuva sekoittaa arkielämän uskomattomaan seikkailuun. Lisämausteen tuovat arjen tuotteet, joita sankari osaa käyttää nerokkaasti. James Bondeista onkin jäänyt usko elokuvien tuotteistamiseen. Saan suurta nautintoa, jos elokuvan päähenkilö juo Dr Pepperiä tai laskee Bondin tapaan Elanin suksilla (itselläni oli Elanit). Enkä tiedä, osaisinko arvostaa Lotusta samalla lailla, jos James Bondilla ei olisi ollut siitä amfibiomallia. Mikä on hyvää sankarille, on hyvää myös meille taviksille.

Roger Moore on minun James Bondini ja Duran Duran soundtrackini.

Sylvester Stallone, Amerikka, kylmä sota, 1980-luku. Kuva: MGM

8. Rocky IV (1985)

Tärkeimpien elokuvieni listalla päästään toiseen vuoden 1985 ensi-iltaelokuvaan eli Rocky IV:seen. Kuten tästä kolmen elokuvan suorasta voi päätellä, leffamakuni on kypsynyt varhaisen kehitysvaiheeni alkupäässä. Diggaan siis lapsellisista jutuista.

Minulle Rocky Balboa ja samalla vähän John Rambokin edustivat yksinäistä sutta, jonka harteille on laskettu maailmankaikkeuden sen hetkinen paino. Jos Rocky ei voita, olemme tuomittuja ikuiseen ja harmaaseen kadotukseen. Tämä oli lupaus ja haaste, jonka vain amerikanitalialainen muskelisankari voi ratkaista (itävaltalaisista ei ollut mihinkään). Rocky IV:ssä hyvät voittivat ja lopussa jopa pahat arvostivat hyvien voittoa. Kaiken lisäksi ydinsotakin vältettiin.

Pikkumiehelle elokuvakokemus oli niin iso, että minun oli välittömästi lähdettävä ulos kuntoilemaan isojen lihasten toivossa. Minulle kuntoilu tapahtuisi samalla lailla kuin Rockylle Siperian lumisilla vuorenrinteillä. Tässä mielikuvassa miljöönä toimisi Heinolan harjut, huppari ja viidet päällekkäin puetut isäni liian isot hanskat. Varjonyrkkeillen kapusin puuskuttaen Harjupaviljongille ja koin olevani maailman huipulla. Ihan niin kuin Rocky Balboa hetki sitten. Lihasten kasvattaminen ja maailman taakan kannatteleminen vaihtuivat hyvin nopeasti C64-tietokoneeseen ja Raid over Moscow -peliin. Eikä aikaakaan, kun jo koko Neuvostoliittokin romahti.

Vielä 43-vuotiaanakin, niillä harvoilla lenkkipolkureissuillani, teen muutaman harjoitteluiskun ilman ja koen kiipeäväni taas Uralin huipuilla. Ja jos oikein hurjaksi menee, niin juoksen vielä hanskat kädessä.

Tämä kolmas elokuva olisi voinut olla Rambo – taisteilija 2:kin (1985), mutta päädyin Rocky IV:ään siksi, että tästä elokuvasta olen napannut liiallisen musiikin käytön. Periaatteessa Rockyn nelososa on jatkumo erilaisia musiikillisia montaasiotoksia, joiden väleissä on muutama nyrkkeilyottelu. Onkin Rockyn syy, että jutuistani ei saa selvää, koska taustamusa pauhaa liian lujalla.

Musiikki on oikotie tunteiden välittämisessä. Musiikki auttaa katsojaa samastumaan kohtauksen emootioon, ja jos jokin repliikki on jäänyt epäselväksi tai ei ole ihan varma, mitä kohtauksessa tapahtuu, niin musiikki pitää meidät kuitenkin mukana elokuvan tunnekuljetuksessa. Suuret tunteet tekevät suuren elokuvan ja suuria tunteita on parhainta kertoa hyvän musiikin säestyksellä.

Rocky IV:stä tekee vielä vähän henkilökohtaisemman se, että mun enoni vaimon vanhemmat ovat avustajina viimeisessä matsissa Ivan Dragoa vastaan. Joku niistä tuhansista venäläisistä on melkein mulle sukua.

Huomenna vielä näitä vanhoja leffoja ja sit vasta siirrytään hiukan uudempiin rainoihin.

Indy seniori ja juniori, Sean Connery ja Harrison Ford. Kuva: Paramount Pictures

7. Indiana Jones ja viimeinen ristiretki (1989)

Vihdoin päästään elämäni elokuvissa vähän uudempaan kamaan vuodelta 1989, Indiana Jonesin seikkailuun viimeisellä ristiretkellä.

Indiana Jones ja tuomion temppeliä (1984) en saanut elokuvissa katsoa. Elokuvan ilmestymisvuotena tykkäsin kuitenkin kovasti toisesta seikkailevasta ryhmästä Porin suunnalta. Suosikin kultaturbonumeron käkkärätukkia sinitarralla seinään kiinnittäessä huomasin samassa lehdessä kuvan miehestä ruoska kädessä. Hän näytti jotenkin jännittävämmältä kuin nuo lakatut varpaankynnet. Hänellä oli yllään repaleinen ja likainen kauluspaita, cowboy-hattua muistuttava lieripäähine, pistooli vyöllään ja määrätietoinen ilme kasvoillaan. Kiinnitinkin erityisesti huomiota miehen repaleiseen paitaan. Repaleinen ja rähjäinen paita assosioitui välittömästi pikkupojan alitajuntaan seikkailijan uniformuna. Ei muuta kuin sakset tanassa isän vaatekaapille. Kotvan kuluttua peilailin itseäni isän ennen ehjä, nyt reikäinen paita päälläni, vyötä kädessäni vimmatusti heilutellen. Vähän kun siristi silmiä, niin näytin aidolta sankarilta. Isähän ei tästä roolileikistä sitten niin kovinkaan paljoa välittänyt. Tarina ei liity mitenkään Viimeiseen ristiretkeen, mutta sama mies palasi muutaman vuoden päästä Heinolan Eloon ja tällöin hänellä oli mukanaan isänsä, itse James Bond senior.

Indiana Jones ja viimeinen ristiretki on lähes täydellinen seikkailu, elokuvantekijän Graalin malja. Sitä on käytännössä katsoen mahdoton ylittää, kopioida tai edes imitoida. Jos siitä yrittää tehdä minkäänlaista pastissia on mahdollisuus muuttua suolapatsaaksi. Kaikenlainen Indyn kopioiminen on siis kiellettyä aluetta, sen pyhyyttä hipovan täydellisyyden takia.

Viimeinen ristiretki on tuonut elämääni tiedon suurista menneistä mysteereistä, jotka odottavat löytäjäänsä. Tämän elokuvan myötä haluan ajatella, että on olemassa jokin salainen ja mystinen maailma, johon vain puhtaimmat ja oikeamielisimmät seikkailijat pääsevät tutustumaan. Ja kyllä, itsekin mietin arkeologin ammattia ihan vakavissani, kunnes seuraava pörröpää astui elämääni. Siitä sitten huomenna lisää.

Yhteenvetona: Indiana Jones ja viimeinen ristiretki on seikkailu parhaimmillaan, jonka parissa voi viihtyä milloin tahansa.

Meg Ryan ja Val Kilmer, The Doorsin Pamela Courson ja Jim Morrison. Kuva: Columbia Pictures

6. The Doors (1991)

Vuonna 1991 tunkeutui tärkeimpien elokuvieni listan toiselle puolelle Oliver Stonen The Doors.

1990-luvun alkupuolella elokuvien pääpahiksilla, ”kommunisteilla”, ei oikein ollut tilausta. Heidät oli kuopattu niin naapurimaassa kuin valkokankaallakin. Lähihistorian kuohunta antoikin tilaa nuorelle miehelle tutustua erilaisiin amerikkalaisiin sankareihin. Uuden Vesimiehen ajan ensimmäisiksi esikuviksi valikoitui Tynkkysen ja Tuomisen ideoima NO TV – ohjelma, joka oli sekoitus amerikkalaista hapatusta, musiikkivideoita, painonnostajia ja sekoilevia uutisankkureita. Ohjelma oli jotain aivan muuta kuin Sunnuntairaportti, joka silloin tuntui olevan vauhdikkain tv-ohjelman teini-ikäiselle. NO TV:stä kuulinkin ensimmäistä kertaa Oliver Stonen uutuuselokuvasta. Kaiken lisäksi NO TV esitti elokuvannäytteistä koostetun musiikkivideon kappaleeseen Break On Through (To the Other Side). Voih, miten maagiselta se näyttikään, kun Jimbo keinui kattokruunulla yleisömeren yllä.

Tuohon aikaan kaikki rahani menivät rullalautaharrastukseen, joten en nähnyt elokuvaa tuoreeltaan teatterissa (eikä varmaan ikäkään olisi riittänyt). Joten vasta vuonna 1993 luokkakaverini Jaakkolan Veijo vuokrasi Lampikadun Ärrältä The Doors -uutuuselokuvan ja kopioi sen ystävällisesti kaksilla videoilla meille, jotka käytimme rahat enemmin tupakkatuotteisiin ja keskikaljaan. Leffa iski minuun kuin tuhat marisätkää. Minusta tulisi välittömästi liskokuningas. Siitä päivästä lähtien Heinolan jännittäviä taiteilijakortteleita valloittaisi mustaksi hiuksensa värjännyt, kolmen markan Mojo Rising. Ja tämän Dionysoksen jälkeläisen maailmantuskan tulisi ymmärtämään vain tuo kaikkien tavoittelema punatukkainen jumalatar, Ruonalan Päivi. Tosin tällä markan Morrisonilla ei ollut ulkonäköä, saatika sitten taiteellisia lahjakkuuksia, jos taiteelliseksi lahjakkuudeksi ei lasketa muutamaa kuviksen tunnilla rustattua vesivärituherrusta. Päivikin taisi kaivata enemmän kanssani ihan vaan platonista rakkautta.

Joka tapauksessa lahjoja tai ei, tulisin olemaan tämän kadotetun ja rakastetun taiteilijan inkarnaatio. Jim Morrison käveli katoille, minä kävelin SYP:in katolla. Jim Morrison sekoili lavalla, minä sekoilin Heleniuksen Tarun bileissä. Jim Morrison veti peyotea, minä kittasin helmeilevää juhlajuomaa Markiisia (oma ennätykseni oli 8,5 minuuttia / pullo). Elämä oli ihanaa! Tosin, ei varmaan niiden bileiden järjestäjien mielestä, joiden kinkereihin pistäydyin esittämään oman uuden shamanistisen performanssini. Morrison-aikakauteni huipentui venäläisestä kuohuviinistä viisaudenhampaan reiän kautta saatuun A1-luokan verenmyrkytykseen. Kaksi viikkoa kuoleman portteja koputellessa Päijät-Hämeen saattohoitoyksikössä, totesin katosta kurkottautuvalle viikatemiehelle, että ”mitäs, jos otettais uus alku?”. Siitä päivästä käynnistyi absolutismi ja alitajuntainen kulkeminen kohti Morrisonin toista katkennutta urapolkua, elokuvaohjaajaksi.

The Doors -elokuva on antanut minulle ja työhöni niin paljon. Jopa Teit meistä kauniin ja tuleva Valmentaja ovat monelta osin pastisseja tälle elokuvalle. Tosin teknisesti, taiteellisesti ja budjetillisesti valovuosien päässä olevia pastisseja. Elokuvasta olen napannut mm. voimakkaan ylävalon käytön, cameoroolit, isä–poikakonfliktin ja halun tehdä tunnetuista ja kiistellyistä ihmisistä elokuvia. Eikä ole sattumaan, että Sipe esittää äänittäjää Teit meistä kauniin -elokuvassa, sillä eräskin John Densmore sattuu äänittämään Jim Morrisonia The Doors -elokuvassa.

Brad Pitt elokuvassa The Tree of Life (2011). Kuva: Fox Searchlight

5. The Tree of Life (2011)

Seuraavaksi onkin tarjolla marginaalista taidehörhöilyä eli Terrence Malickin vuoden 2011 The Tree of Life.

Tiesin Terren aikaisemmat elokuvat ja siksi osasin odottaa tätä kiihkeästi. YouTuben digiraidan olin ehtinyt jo kuluttaa puhki elokuvan trailerin kohdalta ja siinä samassa kyllästyttää lähipiirin ripiitillä soivaan Smetanan Moldauhin.

Ensi-ilta vaan läheni ja aloin jo panikoitua. Mitä jos en näkisikään tätä tulevaa mestariteosta ensimmäisten joukossa? Soitto Kuusan Studio 123 -teatteriin ja sain kuin ihmeen kaupalla kaksi lippua ensi-iltanäytökseen. Vihdoin koitti ensi-iltapäivä, ja ehdin jo seuraavaksi ahdistua tulevasta ensi-illan väentungoksesta. Yleensä en käy katsomassa elokuvia ensi-iltaviikolla tai edes ensi-iltakuukauden aikana, sillä haluan katsoa elokuvat ilman kansoittuneita teatterin lehtereitä. Tämä ilta olisi poikkeus. Olimme hyvissä ajoin teatterin aulassa odottamassa sisäänpääsyä illan elokuvaan. Mutta mitä! Aula ammotti tyhjyyttään. Hetken jo luulin, että olen väärässä päivässä ja meninkin välittömästi tiskille kysymään lippujamme. Lippunmyyjä vahvisti illan olevan oikea ja hän löysi varauksemme yllättävän nopeasti. Lippuja rahastaessa hän kysyi hieman sarkastiseen sävyyn, että ”ajattelitko, että Kuusankoskella on tunkua kerran vuosikymmenessä elokuvan tekevän erakon uusimpaan taide-elokuvaan?”. No, ei sitä koskaan tiedä. Meidän lisäksemme saliin tuli yksi nuoripari ensitreffeille ja muutama satunnainen mamma. Siinä me vajaa kymmenen katsojaa sitten odotimme maailmanensi-iltaelokuvan alkua. Tässä oli juhlan tuntua.

Sali pimeni ja leffa alkoi. Jo ensimmäisen minuutin aikana verkkokalvojani kutiteltiin hitaalla kuvalla lapsista, lehmistä, koirasta, auringonkukista ja amerikkalaisesta maaseudusta. Minulle se tarkoitti Hooverin padon halkeamista, josta vesi pääsisi onnellisen väkivaltaisesti vapautumaan seuraavan kahden tunnin ja kahdenkymmenen minuutin ajan pitkin Grand Canyonin kuivia uomia. Leffaseurani katsoi minua syyttävästi ja totesi, että ”ei voi olla todellista. Tätä on kulunut vasta minuutti ja sä jo itket?". Minä yritin nenä räkää valuen änkyttää takaisin, että ”tää on vaan niin hienoa”. Olga ei tämän elokuvan hienoutta täysin ymmärtänyt ja ihmettelikin, että ”miksi siinä oli se kahdenkymmenen minuutin avaruusdinosaurusosio?”. Minä taas olin aivan ekstaasissa.

Paljon olen ottanut omaan tekemiseen The Tree of Lifesta. Varsinkin elokuvan sanomaa olen miettinyt useastikin ja saman teeman ympärillä myös Valmentaja-elokuva pyörii. Minusta The Tree of Life kertoo lasten ja heidän vanhempien välisestä suhteesta ja siitä, minkälaisen jäljen se suhde jättää lapsiin. Oma isäni jätti minuun voimakkaan jäljen, joka ei kaikilta osin ole onnellinen jälki. Toivonkin, että lapsieni ei tarvitse montaakaan tuhatta euroa kuluttaa lapsuuden traumojen selvittämiseen kallonkutistajan kanssa tai vuodattaa nuoruuden ahdistuksiaan aikakausilehtien blogeissa.

The Tree of Life jätti jälkeensä myös mieltymyksen takaa kuvattuun päättömään haahuiluun metsässä ja sitä onkin tullut kuvattua useammankin kerran. Suurelle osalle tämä leffa on sitä itseään, eli taideschaissea. Itselleni tämä on kuitenkin elämää suurempi elokuva. Vai johtuuko diggailu sittenkin vain miesjumala Brad Pittistä?

Yhdysvaltain entinen puolustusministeri Robert McNamara, Sodan oppitunnin päähenkilö. Kuva: Sony Pictures Classics

4. Sodan oppitunnit (2003)

Elämäni elokuvien ainoa dokumentti on Errol Morrisin vuoden 2003 Sodan oppitunnit. 

Yksi amerikkalaisimmista tavoista tutustua vastakkaiseen sukupuoleen on viedä hänet treffeille elokuviin. Noihin aikoihin olin iskenyt silmäni tulevaan vaimooni sketsisarjan kuvauksissa. Kameran etsimen takaa oli turvallista kaukorakastua nurmeslaiseen näyttelijättäreen ja samalla viritellä mielessään romanttisia juonenkäänteitä meidän välillemme. Eikä aikaakaan, kun tuli tarvetta jutella muustakin kuin mihin suuntaan hänen tulisi kävellä tai katsoa. Ajattelinkin, että paras tapa lähestyä tätä upeaa ilmestystä olisi ihan klassinen: treffit elokuvan merkeissä. Tämän jälkeen olisi helppo jutella yhdistävästä aiheesta, eli illan elokuvasta. Tiedä sitten, jos se vaikka johtaisi johonkin suurempaan. Ei muuta kuin rohkeasti puhelinta käteen. Valitettavasti ensimmäiset leffatreffit menivät mönkään, koska tuohon aikaan hänen viereinen penkkinsä oli varattu jollekin toiselle. Liputhan minulla oli valmiiksi hankittuna illan Herrasmiesliiga-elokuvaan (2003), joten treffiseuraksi valikoitui niin rakas Vesa Aleksi. No, ihan hyvät treffit meilläkin oli.

Toisella kerralla leffatreffit jo natsasikin Olgan kanssa, sillä hänen viereinen penkkinsä oli yllättäen vapautunut nuorelle ohjaajalle. Ajattelin hemmotella uutta tyttöystävääni kaikkien romanttisimalla ja pitkään avioliittoon tähtäävällä elokuvalla, eli Morrisin Sodan oppitunneilla. Ei tainnut olla Olgan elokuva tämä. Tai ainakaan hän ei ollut yhtä ihmeissään siitä, miten lähellä ydinsotaa oltiin kolmentoista päivän ajan. Eikä Japanin palopommitusten tilastotkaan tehneet suurta vaikutusta. Myöhemmin olen kuullut, että rakastuneena sitä katsoo vaikka tilastoja toisesta maailmansodasta.

Sodan oppitunnit on vaikuttanut kaikkeen myöhäisempien aikojen tekemiseeni. Elokuvan tapa käyttää musiikkia puheen rytmittäjänä on mestarillista. Oli mikä tahansa yritysvideo tai reality-haastattelu, niin mielessäni kuvaan McNamaraa kuin Errol Morris konsanaan. Rockyn tavoin tämä elokuva on vahvistanut tauottoman musiikin käytön oikeutusta. Phillip Glassin musiikki soi käytännössä katsoen elokuvan keston ajan, tunnin ja nelkytseitsemän minuuttia. Olenkin ajatellut, että jos musa sopii McNamaran jorinoille, niin sopii se sitten metsäyhtiön pomollekin.

Tämä on niin hyvä elokuva, että olen halunnut viedä sitä tärkeille tyypeille tuliaisena. Muuan Jari Sarasvuokin on tämän minulta joskus saanut lahjaksi.

Tuore Oscar-voittaja Nicolas Cage elokuvassa The Rock – paluu helvettiin (1996). Kuva: Disney

3. The Rock – paluu helvettiin (1996)

Tärkeimpien elokuvien kolmannesta sijasta käytiin kovaa kamppailua ja viime metreillä David Fincherin Zodiac (2007) hävisi Humveen mitalla Michael Bayn vuoden 1996 The Rock – paluu helvettiin -elokuvalle.

Tämä ei olisi elämäni elokuva, ellen olisi nähnyt tätä viisi kertaa elokuvateatterissa. Kolme ensimmäistä teatterikatselukertaa olivat peräkkäisinä päivänä Hämeenkadun Hällässä. Neljäskerta tuli ikään kuin vahingossa Turussa ystäväseurueen matkassa ja viides kerta tekee tästä elokuvasta itselleni tärkeän.

Tuohon aikaa työni oli jotain aivan muuta kuin tämä nykyinen. Tuolloin raha tulikin tytöille soittamisesta. Oli maanantai ja olimme vierailleet poikain kanssa Kanadan tuontiohjelmassa Jyrkissä. Syykin oli niin juhlallinen, että joku alkupään levyistä oli myynyt kultalevyyn oikeutettavan määrän.
Wirtasella oli joku rakkauden kutsu käynnissä ja me jäimme Simon kanssa kahden, miettien, miten juhlistaisimme tätä ainutlaatuista itse maksettua kultakiekkoa. Mahdollisuuksina oli lähteä Tavalle muiden rock-veljien seuraksi raivokkaasti päihteistä humaltuen tai vaihtoehtoisesti vokotella Paparazzi-malleja poikamaisia visioita toteuttamaan. Mutta mitä? Me poijaat päätimme lähteä maanantairisteilylle Silja Symphonylla kohti Tukholmaa. Syykin meillä oli jokseenkin primitiivisen selkeä, sillä meidän molempien Dr Pepper -varannot olivat päässeet uhkaavasti hupenemaan. Tuohon aikaan kunnon Pepperiä ei saannut kuin Veijo Esson hyllyltä, hinnalla, jolla olisi Hotelli Kumpelissa asunut vähintääkin viikon. Ei muuta kuin bilettiostoksille hyljetiskille. Laivalla tietenkin herkuttelimme notkuvan merellisen buffettipöydän ääressä seuranamme lapsiperheitä ja marttoja. Me kaksi absolutistina tunnettua rockjeesustelijaa tilasimme risteilyn kunniaksi jopa yhdet Mummon vilttitossut ja olo oli kuin keisarilla.

Iltahan oli vasta nuori ja muistin, että laivalla on myös leffateatteri ja mikäs muukaan siellä menisi kuin The Rock – paluu helvettiin. Minähän jo tiesin, että leffa on huippuhyvä, joten turvallisin mielin suosittelin sitä kaverilleni. Näin se viides teatterikertakin tuli tunnelmallisesti Conneryn, Harrisin ja dieselmoottorin seurassa. Ja kyllä! Toimme täyden lastin Dr Pepperiä Åhlensin tavaratalosta.

Tällaisesta elokuvasta ei oikein voi ammentaa mitää omaan työhönsä. Hans Zimmerin musiikki teki toki lähtemättömän vaikutuksen ja oikeastaan soundtrackin takia menin elokuvan heti toistamiseen katsomaan. Olen tästä lähtien ollut Nicolas Cagen fani, enkä ymmärrä hänen pilkkaamistaan. Pari viikkoa sitten sain elokuvan Blu-Ray-version, ja pian se Hummerista haaveilu taas alkaa.

Terrence Malickin ohjaama ja John Tollin kuvaama Veteen piirretty viiva (1998). Kuva: 20th Century Fox

2. Veteen piirretty viiva (1998)

Toiseksi tärkein elokuva omassa maailmassani on Terrence Malickin vuoden 1998 Veteen piirretty viiva.

Tähän elokuvaan liittyy hyvin marginaalinen hauska muisto, joten jätän sen elokuvan aiheen vakavuuden vuoksi väliin. Näin tämä elokuvan lehdistönäytöksessä Tampereen Hällässä. Halusin kovasti nähdä elokuvan, jonka tekijän edellisestä elokuvasta oli kulunut lähes 30 vuotta. Olin lukenut American Cinematographer -lehdestä kuvaaja John Tollin kokemuksia elokuvan kuvaamisesta ja erityisesti luontokuvaus sotaelokuvan yhteydessä ihmetytti.

Muistan, että elokuva kosketti minua syvästi enkä olisi millään halunnut lähteä teatterista pois takaisin Hämeenkadun vilinään. Olisin vain halunnut istua pimeässä hiljaisuudessa miettien sotilaiden kokemuksia Tyynen valtameren näyttämöllä.

Sittemmin olen katsonut Veteen piirretyn viivan vähintään 30–40 kertaa. Pidän kaikesta siinä, se on vain liian lyhyt. Pidän Hans Zimmerin musiikista. Pidän elokuvan kuvallisesta estetiikasta. Erityisesti pidän päähenkilöiden ajatusäänistä. Pidän elokuvasta, koska se kertoo yksittäisten sotilaiden tunteista sodan mielettömyyden keskellä. Pidän siitä, että ensimmäistä kertaa ammutaan vasta noin tunnin kohdalla ammutaan ja siitä, että elokuva ei oikein lopu mihinkään.

Ja kuinka monesti olen miettinyt elokuvan filosofisia pohdintoja, kuten ”mies ei tässä maailmassa ole mitään”, ja mikä on se ”toinen maailma”, jonka Witt on nähnyt. Tai kuinka monia tunteja olen pohtinut, miksi pahin rikos maailmassa on sodassa sankaruutta. Ja kuinka monta kertaa olenkaan itkenyt, kun luvataan odottaa tummien vesien takana silloin, jos toinen menee aikaisemmin.

On hyvin ristiriitaista katsoa ja miettiä sotaa. Sota pelottaa, eikä sitä toivo kohdalleen. Mutta samalla se kutsuu uteliasta. Sota on seikkailu. Sota näyttäytyy kauniina ja tuntuu yksinkertaiselta, helpolta. Ja kaiken sen kaoottisuuden keskellä on selkeä logiikka. Säilyä hengissä.

Eniten toivon lapsilleni, että he eivät joudu kokemaan sotaa, ikinä.

Kevin Costner näytteleeä pääroolin JFK – avoimessa tapauksessa (1991). Kuva: 20th Century Fox

1. JFK – avoin tapaus (1991)

Minun tärkein elokuvani on Oliver Stonen vuonna 1991 ilmestynyt JFK – avoin tapaus.

En tarkkaan muista, milloin olen nähnyt JFK:n ensimmäisen kerran, mutta sen on täytynyt olla Lahtisen Mikalta tai Jaakkolan Veijolta lainattu VHS-kopio. Sittemmin olen omistanut tästä elokuvasta useita erilaisia kopioita VHS:stä import-levyjen kautta viimeisimpiin Blu-Ray-julkaisuihin. On minulla tästä useampi digitaalinenkin kopio, soundtrack-levy ja kirjakin. 1990-luvun puolelta lähtien olen katsonut elokuvan aika lailla kolmen kuukauden välein, joskus jopa useammin. Tänäkin vuonna olen tämän katsonut jo kahdesti. Näin ollen elokuvan katsomiskerrat liikkuvat 40–60:n kerran välillä. Ja terävimmät voivat huomata, että minulla on sairaalloisen intohimoinen suhde tähän elokuvaan. Minusta JFK on täydellinen elokuva.

Ohjaajan versio, jota olen viime vuosikymmenet katsonut, kestää 3 tuntia ja 25 minuuttia. Kestosta huolimatta nopea leikkausrytmi pitää otteen koko elokuvan ajan. Kuvaus miellyttää minua vielä enemmän. Ylähuippuvalaisun käyttö on rohkeaa, värien syventyminen elokuvan myötä on tyylikästä. Eri materiaalien sekoitus luo täydellisen illuusion elokuvan nykyisyyden ja menneisyyden välillä. Elokuvassa on marginaalisesti toimintaa tai montaasijaksoja, ja siitä 95 %:a on pelkää puhetta. Tämän elokuvan dialogi on rautaa.

Pidän siitä, että ohjaajalla on oma vahva näkemys elokuvan tapahtumien kulusta ja hän ei pelkää kertoa sitä. Tämä elokuva oli jo ennen ilmestymistään kiivaan väittelyn kohde, ja itse elokuvan ansiosta tutkinta John Fitzgerald Kennedyn murhasta avattiin uudelleen. Uusi tutkintalautakunta päätyi toisenlaiseen olettamukseen kuin aikaisempi. Elokuvan ansiosta alettiin pitää todennäköisenä, että murhan takana on muitakin tekijöitä kuin yksi yksinäinen hullu.

Ja kyllä, minusta on todennäköisempää, että kaksi ihmistä saattavat suunnitella salassa jonkun kolmannen pään menoksi suunnitelmaa kuin että he eivät koskaan juonisi ketään vastaan mitään.

Pian onkin 22.11. ja on taas hyvä syy katsoa tämä leffa uudestaan. Samalla kannattaa tsekata, millaisen putken Oliver laittoi leffoja vuodesta 1986 vuoteen 1999. Sillä suoralla ei ole yhtään huonoa elokuvaa.