gloryleppanen1
Glory Leppänen, Suomen ensimmäinen naispuolinen elokuvaohjaaja, Onnenpotkun kuvauksissa vuonna 1936. Kuva: KAVI

Suomen ensimmäinen naispuolinen elokuvaohjaaja debytoi 80 vuotta sitten. Glory Leppäsen ohjaama Onnenpotku esitetään Yle TV1:llä torstaina 14.7. klo 13:25.

Suomi-Filmin ja myöhemmin myös Suomen Filmiteollisuuden (SF) perustaneen Erkki Karun ennenaikainen kuolema aivokalvontulehdukseen joulukuussa 1935 oli ikävä, mutta erittäin merkittävä käännekohta suomalaisen elokuvan historiassa. Karun kuolema pakotti Suomen Filmiteollisuudessa osakkaana olleen pankinjohtaja Toivo Jalmari Särkän astumaan yhtiökumppaninsa saappaisiin ja ottamaan filmiyhtiö johdettavakseen. Muutamassa vuodessa SF kasvoi yhden ohjaajan yhtiöstä ennennäkemättömän suureksi suomalaiseksi elokuvatuottamoksi, jolle ei ole vertaista löytynyt.

Karun kuoleman seurauksena sai ensimmäinen suomalainen naispuolinen elokuvaohjaaja töitä. Ennen kuolemaansa Karu käsikirjoitti yhdessä Ensio ”Valentin” Rislakin kanssa Onnenpotku-nimistä modernia komediaa, jonka pohjana oli ilman täkäläistä levitystä jäänyt ruotsalaisfilmi Uppsagd (1934). Karu maksoi Upssagdin tuotantoyhtiölle uudelleenfilmatisointioikeuksista 29 275 markkaa ja lisäksi Rislakille käsikirjoitustyöstä 10 000 markkaa. Onnenpotkusta oli tulossa Karun ohjaama elokuva yhtiön kaikkien aiempien tuotantojen tapaan, mutta lopulta se olikin Suomen ensimmäisen naispuolisen elokuvaohjaajan onnenpotku.

 

gloryleppanen2
Onnenpotkun kuvauksissa. Leppänen istuu kameran vieressä, kuvaaja Eino Kari kameran takana, Kalle Peronkoski lyö klaffia ja Toivo Palomurto ja Jorma Nortimo näyttelevät. Kuva: KAVI

 

Glory Leppänen ohjaajaksi

Suomen Filmiteollisuuden johtotehtävät hoidettavakseen ottanut Särkkä debytoi itse ohjaajana jo vuoden 1936 aikana, mutta ei kuitenkaan halunnut ryhtyä ohjaajaksi vielä Onnenpotkulla. Särkällä ei ollut mitään aikaisempaa kokemusta elokuvanteosta, jopa vähemmän kuin Kansallisteatterissa näytelleellä Glory Leppäsellä (o.s. Renvall). Senaattori Heikki Renvallin ja oopperalaulaja Aino Acktén tytär oli sentään näytellyt neljässä elokuvassa, ensin avustajana Anna-Liisassa (1922) ja Suursalon häissä (1924), myöhemmin vielä varsinaiset roolit lyhytelokuvassa Runoilija muuttaa (1927) ja pitkässä elokuvassa Rovastin häämatkat (1931). Kaikki elokuvat olivat Suomi-Filmin ja Erkki Karun tuotantoa, Runoilija muuttaa jopa hänen ohjaamansa.

Kukaan ei ole keksinyt selvää syytä siihen, miksi Särkkä päätyi valitsemaan Leppäsen ensimmäisen tuotantonsa ohjaajaksi. Leppänen oli yksi Suomen ensimmäisistä naispuolisista teatteriohjaajista, hänellä oli myös kokemusta näyttelemisestä ja teatterin johtamisesta. Teatteri-ihmisten käyttäminen elokuvien ohjaajana ei ollut lainkaan tavatonta; ilman minkäänlaista teatteritaustaa elokuvan palvelukseen tulleita ohjaajia ei juurikaan ollut. Sen sijaan naisia ei suomalaisten filmien ohjaajana ollut nähty, vaikka naiset olivat kyllä päässeet näyttelemisen lisäksi useisiin erilaisiin tehtäviin elokuvayhtiöissä. Ohjaajiksi, käsikirjoittajiksi saati lavastajiksi, leikkaajiksi tai kuvaajiksi heillä ei ollut asiaa.

Glory Leppäsellä oli kuitenkin jotain sellaista, mitä Särkkä arvosti: kansainvälisyyttä. Pariisissa syntynyt 35-vuotias Leppänen oli käynyt Wienissä Max Reinhardtin pitämän vuoden mittaisen ohjaajaseminaarin vuonna 1933. Reinhardt oli teatterimies henkeen ja vereen, mutta teki myös muutamia elokuvia. Niistä merkittävin, William Dieterlen kanssa ohjattu William Shakespearen Kesäyön unelma (1935), nähtiin Suomessa marraskuussa 1935 ja oli varmasti Särkälläkin tuoreessa muistissa Onnenpotkun ohjaajaa valittaessa vuodenvaihteen tienoilla.

gloryleppanen3
Kuvaaja Eino Kari ja ohjaaja Leppänen. Kuvaaja: KAVI

Ennen Onnenpotkun kuvausten aloittamista Särkkä lähetti Leppäsen Ruotsin Råsundaan seuraamaan Gustaf Molanderin ohjaaman Intermezzon (1936) kuvauksia. Suomalaissyntyisen Molanderin elokuvasta tuli pääosaa näytelleen Ingrid Bergmanin menolippu Hollywoodiin, jossa hän näytteli saman filmin uudelleenfilmatisoinnissa vuonna 1934.

Elokuvan ensi-illan aikaan Leppänen kertoi Elokuva-aitta-lehdelle olleensa jo pitkään kiinnostunut elokuvanteosta. ”Näin ollen en voinut vastustaa sitä tarjousta, jonka SF minulle teki, vaan otin ohjaajan tehtävän vastaan täysin tietoisena siitä riskistä, mikä filmiohjaajalla elokuvan onnistumisesta on”, hän totesi. Leppäsestä tuli kuitenkin samanlainen ”elokuvaohjaaja” kuin monista muistakin teatterintekijöistä: hänen tehtävänään oli näyttelijöiden ohjaaminen, kuvaaja ja leikkaaja vastasivat elokuvallisesta puolesta. ”Ajatella, ne [kuvat] tosiaankin oikein liikkuvat”, Leppäsen kerrotaan todenneen ihastuneena ensimmäisiä otoksia katsellessaan. ”En tietenkään tiennyt hatin tattia filmitekniikasta. Pari kertaa olin kyllä ollut mukana kotimaisissa alkuaikojen filmeissä, siinä kaikki”, Leppänen itse totesi myöhemmin.

Leppäsellä oli apunaan kaksi kovan luokan ammattilaista, kuvaaja Eino Kari ja äänittäjä-leikkaaja Yrjö Norta. Mykkäelokuvan kaudella aloittanut Kari oli arvostettu, mutta hiljainen mies, joka hallitsi niin kuvaamisen kuin leikkaamisenkin ja omistipa vielä filmilaboratorionkin. Lankonsa Erkki Karun ohjauksessa ensimmäiset filminsä kuvannut Kari sai johdatella monia muitakin teatterintekijöitä filmiohjaamisen pariin, mutta ennen kaikkea hän oli kuvannut kaikki SF:n siihenastiset elokuvat ja oli siten itsestään selvä valinta Onnenpotkun kuvaajaksi. Norta oli puolestaan luonut pohjan suomalaiselle äänielokuvalle ja tunsi elokuvan teknisen puolen hyvin.

Helppoa ei silti Leppäselläkään ollut. Myöhemmin hän kommentoi elokuvan kuvauksia ja arvosteli kokemattomien näyttelijöiden ohjaamista. ”Ester Toivonen oli juuri valittu Miss Euroopaksi. Särkkä määräsi hänet Onnenpotkun pääosaan ja Toivo Palomurron hänen vastanäyttelijäkseen. Molemmat olivat amatöörejä. Sitä paitsi he ujostelivat kauheasti rakkauskohtauksissa ja olivat hirveän kankeita. Käskin heidän 'vähän harjoitella nurkan takana', mutta Ester Toivonen valitti: 'Mutta kun minä en rakastu!' Mutta he yrittivät urheasti ja olivat kovin miellyttäviä. Ja hauskaa meillä oli filmatessamme Fredrikinkadun varrella olevassa entisessä punatiilisessä kasarmissa.” Toivonen, jota Leppänen nimitti amatööriksi, oli ollut jo mukana Karun elokuvissa Meidän poikamme ilmassa – me maassa (1934) ja Syntipukki (1935). Palomurto oli puolestaan säveltänyt musiikin kahteen mykkäfilmiin ja näytellyt Karun Roinilan talossa (1935). Sen sijaan elokuvassa Mairen kilpakosijaa näytellyt Jorma Nortimo oli ensimmäistä kertaa mukana filminteossa, mutta hänellä olikin teatteritausta.

onnenpotku1
Toivo Palomurto, Ester Toivonen, Yrjö Tuominen ja Aku Korhonen Onnenpotkussa. Kuva: KAVI

Käsikirjoituksesta elokuvaksi kolmessa kuukaudessa

Onnenpotku kuvattiin pääasiassa SF:n uudessa studiossa Fredrikinkatu 54:ssä. Ensimmäiset kuvat otettiin tammikuun 12. päivänä, vain hieman yli kuukausi Karun kuoleman jälkeen, ja kuvaukset saatiin päätökseen maaliskuun 9. päivänä. Elokuvan mahtavaa tuotantotahtia kuvaa hyvin se, että ensi-iltansa elokuva sai jo maaliskuun 21. päivänä. Kuvausten päättymisestä ehti kulua ensi-iltaan alle kaksi viikkoa, jona aikana oli hoidettava laborointi, leikattava elokuva ja teetettävä seitsemän esityskopiotakin.

Tuotantotahdista päätellen Onnenpotku eteni ongelmitta kohti ensi-iltaa, joka sekin oli menestys. Suomalainen elokuvayleisö ei lainkaan karsastanut ensimmäistä naisohjaajan tuotosta, joskaan eivät myöskään rientäneet sitä pelkästään siksi katsomaan. Elokuvalle kertyi 407 826 katsojaa, joista alennuslippulaisten osuus oli 85 143. Vuoden kolmesta SF-elokuvasta se oli toiseksi katsotuin Särkän ja Nortan Pohjalaisten jälkeen. Rahaakin tuli: 706 745 markalla tuotettu elokuva keräsi 2 870 807 markan lipputulot, josta myös levittäjänä toimineen SF:n osuus oli 1 533 152 markkaa. Nykyrahassa tuotantokustannukset vastaavat 275 000 euroa, bruttolipputulot 1 120 000 euroa ja nettolipputulot 600 000 euroa.

Onnenpotkun menestyksestä – ja kieltämättä hyvin aikaa kestäneestä modernimmasta toteutustavasta – huolimatta Leppäsen elokuvaura päättyi Onnenpotkuun. Elämäkerrassaan hän kertoi tämän olleen hänen oma päätöksensä: "[Kansallisteatterin johtaja] Arvi Kivimaa oli kerran välittänyt minulle maisteri Särkän puolesta ehdotuksen, [ettenkö] kokonaan antautuisi filmin palvelukseen ohjaajana. Olin vastannut, että koska olin kouluttanut itseni teatteriohjaajaksi, tahdoin nyt ensin kokeilla voimiani valitsemallani alalla, johon olin uhrannut niin paljon aikaa ja varoja. Mutta nyt [Onnenpotkun kohdalla] päätin yrittää filmin ohjausta lystin päiten".

Suomen Filmiteollisuuden 29-vuotisessa ja 238 elokuvan mittaisessa historiassa Leppänen on yksi kahdesta ohjaajasta, jotka eivät ohjanneet enää toista filmiä SF:lle tai kenellekään muulle. Se toinen oli Ansa Ikonen, josta tuli historian toinen suomalainen naisohjaaja Mika Waltarin käsikirjoittamalla Nainen on valttia -komedialla (1944).

Pitkän uran teatterin parissa tehnyt Leppänen kuoli 77-vuotiaana lokakuun 26. päivänä 1979.

 

onnenpotku2
Kaisu Leppänen ja Ester Toivonen. Kohtaus on kuvattu Lasipalatsissa HOK:n myymälässä. Kuva: KAVI

Moderni romanttinen komedia

80-vuotiaaksi komediaelokuvaksi Onnenpotku on kestänyt aikaa harvinaisen hyvin ja eroaa edukseen useista muista oman aikansa kotimaisista elokuvista. Tarinassa on runsaasti nykypäivään soveltuvia elementtejä: Ester Toivosen näyttelemä tehtailijan tytär on sanavalmis, itsenäinen ja oman kantansa tietävä nuori nainen, jota miehet eivät kuitenkaan tästä syystä tuppuuttele, hänelle ei naureskella eikä häntä myöskään vähätellä. Maire on rakastunut nuoreen insinööriin, Reinoon (Palomurto), joka on juuri valmistunut, mutta jäänyt vaille työtä maassa vallitsevan laman takia. Ilman töitä on myös Reinon uusi tuttu Jussi (Aku Korhonen), hauska ja mukava mies, joka mainostaa käyneensä elämän kovaa koulua ja heittää ilmoille yhden antisemitistisen vitsinkin. Työttömyytensä ja köyhyytensä takia Reino ei ole valmis naimaan Mairea, joka puolestaan ei rahasta välitä, toisin kuin isänsä. Isälle (Yrjö Tuominen) mieleinen vävypoika olisi kiero nousukas (Jorma Nortimo), mutta ei sentään Mairea ahdisteleva saita ja viimeisen päälle itserakas pikkujohtaja (Kaarlo Kartio).

Ero Onnenpotkun ja saman työryhmän, tosin Karun ohjauksessa, edellisvuonna tekemän Syntipukin välillä on valtava. Syntipukki oli huono elokuva jo valmistuessaan, mutta yli 80 vuotta myöhemmin se vasta onkin ankeaa katseltavaa teatraalisine roolisuorituksineen, kankeine kuvauksineen ja erittäin vaatimattomine lavasteineen (joiden vastapainona on tosin autenttisia kuvia Stockmannin tavaratalosta). Vaikka Onnenpotkukin tapahtuu pääasiassa sisätiloissa, siinä on vaihtelun vuoksi muutamia ulkokuvia sekä ennen kaikkea lennokas rytmi ja laadukas visuaalinen toteutus. Koominen vire pysyy yllä koko elokuvan ajan, ja elokuvan roolisuoritukset ovat vähemmän teatraalisia, vaikka päänäyttelijät olivat verrattain kokemattomia ja ohjaajalla oli vahva teatteritausta.

Onnenpotku esitetään Yle TV1:llä torstaina 14.7. klo 13:25. Elokuvaa ei ole julkaistu DVD:llä.

 

Naiset suomalaisten pitkien näytelmäelokuvien ohjaajana

Vähintään 60 minuuttia pitkät, kaupallisessa levityksessä olleet näytelmäelokuvat, jotka ovat tilastointikelpoisia.

OHJAAJA ESIKOISELOKUVA
Glory Leppänen Onnenpotku (1936)
Ansa Ikonen Nainen on valttia (1944)
Kyllikki Forssell Kolmiapila (1953)
episodielokuva, yhdessä Roland af Hällströmin ja
Esko Töyrin kanssa
Ritva Arvelo Kultainen vasikka (1961)
Leena Salokangas Tunteita (1966)
episodielokuva, yhdessä Kalevi Kortteen, Jaakko Talaskiven ja
Asko Tolosen kanssa
Eija-Elina Bergholm Marja pieni! (1972)
Katariina Lahti
Riitta Rautoma
Antti Puuhaara (1976)
yhdessä Heikki Partasen kanssa
Riitta Nelimarkka Seitsemän veljestä (1979)
yhdessä Jaakko Seeckin kanssa
Pirjo Honkasalo Kainuu 39 (1979)
yhdessä Pekka Lehdon kanssa
Tuija-Maija Niskanen Avskedet – jäähyväiset (1982)
Päivi Hartzell
Liisa Helminen
Kuningas, jolla ei ollut sydäntä (1982)
Raili Rusto Uppo-Nalle (1991)
Kaisa Rastimo Suolaista ja makeaa (1995)
Pia Tikka Yemanján tyttäret (1995)
Auli Mantila Neitoperho (1997)
Taru Mäkelä Pikkusisar (1999)
Saara Saarela Kuningas Hidas (2000)
Anastasia Lapsui Seitsemän laulua tundralta (2000)
yhdessä Markku Lehmuskallion kanssa
Kaija Juurikkala Kyytiä Moosekselle (2001)
Lenka Hellstedt Minä ja Morrison (2001)
Mariko Härkönen Turilas & Jäärä (2001)
yhdessä Ismo Virtasen kanssa
Johanna Vuoksenmaa Nousukausi (2003)
Minna Virtanen Levottomat 3 (2004)
Riina Hyytiä Keisarin salaisuus (2006)
Saara Cantell Unna ja Nuuk (2006)
Mari Rantasila Risto Räppääjä (2008)
Hanna Maylett Erottamattomat (2008)
Maria Lindberg Muumi ja vaarallinen juhannus (2008)
Zaida Bergroth Skavabölen pojat (2009)
Marja Pyykkö Sisko tahtoisin jäädä (2010)
Ulrika Bengts Iris (2011)
Roosa Toivonen Avain Italiaan (2011)
Maarit Lalli Kohta 18 (2012)
Essi Mitronen
Anna Peräaho
Käräjävuorentie (2012)
Inari Niemi Kesäkaverit (2014)
Hanna Hemilä Muumit Rivieralla (2014)
yhdessä Xavier Picardin kanssa
Elina Knihtilä
Minna Haapkylä
Ruotsalainen hetki (2014)
yhdessä Teemu Kaskilan, Hannu-Pekka Björkmanin,
Tommi Korpelan ja Mark Lwoffin kanssa
Marjut Komulainen Me Rosvolat (2015)
Tiina Lymi Äkkilähtö (2016)
Selma Vilhunen Tyttö nimeltä Varpu (2016)
Alli Haapasalo Syysprinssi (2016)

 Lähteet: Kansallisfilmografia, Elonet.fi

Ensi-illat

Keskiviikko 24.4.

avengersendgamejul 

Perjantai 26.4.

teenspiritjul amundsenjul 

nosferatujuliste 

Lisää ensi-iltoja

Seuraavat kotimaiset:

aiti19juliste angrybirds2teaserjul veeranmaaginenelamajuliste olensuomalainenjuliste

Lisää kotimaisia ensi-iltoja