Manaaja on yhä Manaaja, vaikka suomen kielen rappio jatkuukin elokuvamainonnassa
Maxim-elokuvateatterin avajaiset lokakuussa 1974. Avajaisohjelmana Manaaja ja Kuiskauksia ja huutoja. Kinoston toimitusjohtaja Ilmo Mäkelä vasemmalla. Kuva: KAVI
William Friedkinin ohjaama kaikkien aikojen katsotuin kauhuelokuva täyttää tänä vuonna 50 vuotta. Suomen elokuvateattereihin 450 000 katsojaa houkutellut ja Helsingin uuden Maximin toisena avajaiselokuvana syksyllä 1974 nähty Manaaja lienee nimeltään tuttu niillekin, jotka eivät ole sitä nähneet. Oikeastaan Manaajaa tunnetumpaa elokuvan nimeä on vaikea äkkiseltään keksiäkään – Kummisedän sentään yhdistää puheessa helposti johonkin muuhun kuin elokuvaan, mutta manaajaa on harvemmin täällä pohjolassa tavattu.
Koko kansan tuntema paikallinen – siis omakielinen – nimi ei kuitenkaan aina tarkoita sitä, että elokuvan uudelleenfilmatisoinnin, jatko-osan tai muun jäljittelijän maahantuoja hyödyntäisi tuota jo valmiiksi markkinoitua nimeä. Tuore esimerkki tästä on keväällä elokuvateattereissa käväissyt The Pope’s Exorcist, joka nimeään ja julisteen kirjasintyyppiä myöten jäljitteli Manaajaa. Russell Crowen tähdittämä kauhutekele ei saanut edes huonoa suomennosta – Paavin manaajahan olisi ollut hauska suora suomennos tylsälle elokuvalle. Kenties menekki olisi ollut hieman parempi kekseliäällä suomalaisella nimellä varustettuna.
Lokakuussa valkokankaille saapuu David Gordon Greenin alkuperäiselle Manaajalle ohjaama jatko-osa, jonka alkuperäinen englanninkielinen nimi on The Exorcist: Believer. Suomessa se tulee levitykseen täkäläisellä nimellä, joka ei onneksi ole suora suomennos. Manaaja: Uskovan tai Manaaja: Uskovaisen sijasta elokuva on saanut nimen Manaaja: Uskon merkki.
Iloisena panee merkille senkin, että Kenneth Branagh’n ohjaama kolmas Hercule Poirot -elokuva on sekin saanut suomalaisen nimen, samaan tapaan kuin edeltäjänsä Idän pikajunan arvoitus (2017) ja Kuolema Niilillä (2022). Kolmannen osan pohjana on vuonna 1969 ilmestynyt Hallowe’en Party, joka jäi yhdeksi Agatha Christien viimeisistä romaaneista. Suomessa se julkaistiin heti tuoreeltaan Kurpitsajuhla-nimisenä. Eipä ole ihme, että kumpaakaan nimeä ei ole annettu elokuvasovitukselle. Branagh’n elokuvan alkuperäinen englanninkielinen nimi on mystisempi ja myyvempi A Haunting in Venice, ja Suomessa se nähdään Venetsian aaveet -nimisenä.
Kaikkia koko kansan tuntemia nimiä ei ole kohdeltu yhtä hyvin. Kesäkuussa ensi-iltansa saanut viimeinen Indiana Jones -elokuva tuli Suomeen alkuperäisellä Indiana Jones and the Dial of Destiny -nimellään. Tässä tapauksessa suora suomennos olisi ollut Indiana Jones ja kohtalon aurinkokello. Se olisi sentään sopinut samaan sarjaan kadonneen aarteen metsästäjien, tuomion temppelin, viimeisen ristiretken ja kristallikallon valtakunnan kanssa.
Elokuvajulisteiden mainoslauseiden paikoitellen käsittämättömän huono tai ainakin kömpelö suomen kieli ovat oma lukunsa. »Studiolta, joka loi elokuvat Cocaine Bear & Ted» – ennen elokuvia tehtiin ja oli elokuvantekijöitä, nyt niitä ilmeisesti luodaan ja tekijät ovatkin elokuvanluojia. »Samalta ohjaajalta kuin Rogue One» – miten olisi ollut »Rogue One -elokuvan ohjaajalta»? Tällaisten rinnalla julisteissa tyypillisesti toistuvat kielioppivirheet tuntuvat harmittomilta.