Blu-ray-arvostelussa Spinal Tap II: The End Continues (2025)

Rob Reinerin esikoisohjaus Hei, me rokataan! (1981) käytännössä aloitti koko mukadokumenttielokuvien genren, vaikka samantyylistä parodiaa oli tehty ennenkin (esimerkiksi Woody Allenin Ota rahat ja juokse sekä Albert Brooksin Real Life).

Lähes 45 vuotta myöhemmin, monimutkaisten tekijänpalkkioriitojen selvittyä, sama porukka on tehnyt elokuvalle jatko-osan Spinal Tap II: The End Continues, joka yllättäen jäi 78-vuotiaan Reinerin viimeiseksi elokuvaksi, kun hän vaimonsa kanssa kuoli poikansa tappamana viime joulukuussa. Tosin Reiner ja kumppanit ehtivät kuvata tämän kakkososan yhteydessä sarjaan myös kolmannen elokuvan, joka kaiketi jossakin vaiheessa näkee päivänvalon.

Jatko-osassa on sama henki ja vire kuin ensimmäisessä elokuvassa, vaikka eletään aivan toisenlaisessa ajassa ja bändin jäsenet ovat jo vanhuksia. 15 vuotta sitten yhtye hajosi kitaristi Nigelin (Christopher Guest) ja solisti Davidin (Michael McKean) riitelyyn, mutta nyt he ovat basisti Derekin (Harry Shrearer) kanssa jälleen yhdessä ja valmistautumassa suureen comeback-konserttiin. Samalla he joutuvat tekemisiin jo edesmenneen managerinsa tyttären (Kerry Godliman) sekä hyvin "nykyaikaisesti" ajattelevan ja uhriutuvan konserttimyyjän (Chris Addison) kanssa, mutta suurimmat konfliktit syntyvät harjoittelujakson aikana kuitenkin oman väen kesken. 

Kuten ensimmäisessä elokuvassa, myös jatko-osassa tapahtumia seurataan B-luokan dokumentaristi Martyn (Reiner) silmin, ohjaajan itse ollessa mukana useissa kohtauksissa haastattelijan ominaisuudessa. Yleisö näkee mm. mitä Spinal Tapin jäsenet tekevät elämänsä ehtoopuolella, kun ei musahommistakaan ole tullut mitään. Martyn esittämät kysymykset ovat uusia, mutta vastaukset ovat samalla tavalla järjettömiä (ja hauskoja) kuin 45 vuotta sitten. Vaikka jokainen pääporukasta lähestyi jatko-osaa tehdessään 80:tä ikävuotta (Shrearer oli jo täyttänyt 80), on kaikki muutenkin kuin silloin ennen. Huumori on poikamaista mutta ei räävitöntä, vaan absurdia, ja roolihahmot ovat edelleen erinomaisia luomuksia.

Yli 40 vuoden aikana tapahtuneet muutokset elokuvanteossa ja etenkin dokumenttielokuvien kuvausmenetelmissä näkyvät jatko-osassa. Enää ei ole kuvattu rosoiselle 16-milliselle filmille, ei ole komeasti valaistuja konserttikuvia eikä mitään muutakaan näyttävää, vaan mahdollisimman paljon (vahvistetulla) vallitsevalla valolla valaistuja kohtauksia digitaalisesti kuvattuna. Ironista kyllä, tässä mukadokumentissa on aidompaa dokumenttikuvausta kuin joissakin viime vuosien nimekkäissä oikeissa dokumenteissa, joissa elokuvallinen valaisu ja visuaalinen tyylittely ovat syrjäyttäneet pyrkimyksen totuudenmukaisuuteen.