4K UHD -arvostelussa Amadeus (1984), suuri mestariteos, joka on 20 vuoden tauon jälkeen nähtävillä alkuperäisessä muodossaan

Yksi lensi yli käenpesän (1975) on yksi kaikkien aikojen menestyneimmistä ja myös parhaimmista elokuvista, mutta sen ohjaaja Milos Forman pani vielä paremmaksi Amadeuksella (1984). Vaikka rankasti sepitetty tarina Wolfgang Amadeus Mozartista ja Anton Salierista ei yllä tunnetasolla likimainkaan samaan voimakkuuteen ja ikimuistoiseen, inhimilliseen tunne-elämykseen kuin täysin sepitetty tarina selväjärkisenä mielisairaalaan suljetusta ja lobotomian uhriksi joutuvasta McMurphystä, niin elokuvalliselta toteutukseltaan Amadeus on suuri ammattilaisen taidonnäyte ja poikkeuksellisen lahjakkaan ohjaajan onnekkaiden tähtien alla syntynyt mestariteos.

Tietysti Formanin kahden suuren mestariteoksen tarkka vertailu on turhaa, sillä vaikka ohjaaja on sama, ei niillä ole juuri yhteistä – paitsi tietysti temaattisesti, ovathan molemmat kertomuksia villistä, elämästä täysin rinnoin nauttivasta nuoresta miehestä, jonka elämäniloa ja sitkeyttä pessimistiset keskinkertaisuudet halveksuvat.

Mozartin (Tom Hulce) tapauksessa pessimistinen keskinkertaisuus on Salieri (F. Murray Abraham), italialaissyntyinen säveltäjä, joka on muuttanut Itävaltaan ja nimitetty keisarin hovisäveltäjäksi. Elokuvan nykyhetkessä Salieri on pyörätuolissa istuva seniili vanhus, joka on joutunut itsemurhayrityksen jälkeen hullujenhuoneelle. Siellä hän alkaa kertoa tarinaansa nuorelle papille, joka kuuntelee, kuinka elämänsä viimeisinä päivänä vihdoinkin tosiasiat tunnustava mies käy läpi suhdettaan maailman kuuluisimpaan säveltäjämestariin.

Osittain jo yksin Abrahamin loistavan roolisuorituksen ansiosta Salieri on hahmona kiinnostavampi kuin Mozart, mutta kumpaakaan ei olisi ilman toista, vastavoimaansa. Hulcen niin ikään mieleenpainuvan upeasti näyttelemä Mozart on iloinen, elämää rakastava nero, jolle sävelet tulevat tuosta noin vain, kuin ylhäältä annettuna. Salieri suhtautuu taiteenlajiinsa vakavammin, eivätkä hänelle sävelet tule kuin manulle illallinen.

Salieri tunnustaa heti Mozartin ylivertaisuuden ja halveksuu ammattitoveriaan tämän kevyestä suhtautumisesta työhönsä. Varsin pian kateus nousee päällimmäiseksi tunteeksi, ja Salieri tekee parhaansa vaikeuttaakseen Mozartin elämää – jopa ajaakseen tämän ennenaikaiseen hautaan, jos vain mahdollista.

Peter Shafferin oman menestysnäytelmänsä pohjalta käsikirjoittamassa Amadeuksessa on enemmän kuin ripaus totta ja kosolti korkeintaan spekulaatioon, mahdolliseen vaihtoehtoteoriaan perustuvaa sepitettä. Koska Mozartin elämä ja myös kuolema ovat paljon huonosti dokumentoituja, voi tällaiset taiteelliset vapaudet hyväksyä ehdoitta. Toki asiaa auttaa elokuvan sujuvuus ja mukaansatempaavuus, jolloin ei jää aikaa eikä syytä ajatella, kirjoittiko Mozart mukamas täysin valmiita sävellyksiä ilman mitään luonnosvaihetta (ei kirjoittanut) tai muita seikkoja.

Mitä tulee Salierin suhtautumisesta Mozartiin, on siinä kyse mitä klassisimmasta kateuden ja katkeruuden myrkyttämän palvonnan kuvauksesta. Sillä tavalla Amadeus on kuin ikivanha näytelmä, joka on muovannut jälkeensä tulleita teoksia, vaikka todellisuus on juuri päinvastainen – siitäkin huolimatta, että Shafferin näytelmäkappaleen innoittajana oli Aleksandr Puškinin 1820-luvun näytelmä.

Toteutukseltaan Amadeus on elokuvan taikaa suurimmillaan. Lavastukset eivät ole niin valtavia, mutta kaikki interiöörit ja harvalukuisilta tuntuvat eksteriööritkin on kuvattu ajankuvaan sopivalla runsaudella.

Elokuvassa liikutaan vain rikkaiden ja arvostettujen ihmisten maailmassa, linnojen ja kartanoiden saleissa ja salongeissa, keskellä korsettien, röyhelöiden ja valkoisten peruukkien maailmaa, jossa jokainen päivä on kuin naamiaisissa. Ainoan vastapainon tälle tuovat Mozartin oma asunto, joka sekin on hulppea oman aikansa ja miksei tämänkin päivän mittapuulla, sekä Salierin loppusijoituspaikka eli hullujenhuone, jollaiseen kukaan ei olisi halunnut joutua.

Amadeuksen visuaalisessa ilmeessä puvustajan ja maskeeraajan työpanos on ollut vielä lavastajaakin suurempi, mutta mitäpä tekisi komeilla puitteilla, jos niitä ei osaisi käyttää. Forman ja kahdeksan hänen elokuvaansa kuvannut Miroslav Ondrícek ottavat kaiken irti tuosta menneestä yltäkylläisyyden ajasta ja sen valosta, jota ei milloinkaan tuoda itsetarkoituksellisesti esiin.

Heti elokuvan ensimmäinen kohtaus on täynnä tunnelmaa ja toimintaa, liikettä ja elämää, eikä niistä luovuta hetkeksikään seuraavien kahden tunnin ja 40 minuutin aikana. Amadeus tempaa mukaansa välittömästi, eikä päästä otteestaan vielä loputtuaan tai, kuten nyt on huomattu, 40 vuotta valmistumisensa jälkeenkään.

Amadeuksen tuore 4K-restaurointi on tehty elokuvan alkuperäisestä teatterilevitysversiosta, joka julkaistiin parikymmentä vuotta sitten DVD:llä, mutta Blu-rayna, televisiossa ja suoratoistossa on levitetty vain 20 minuuttia pidempää ”ohjaajan versiota”, jonka Forman teki nimenomaan DVD-levitystä varten vuonna 2002. Mitä tuohon "ohjaajan versioon tulee", siitä voi todeta, että elokuvan leikkausvaiheessa siihen on aikanaan
s y y s t ä k i n tehty poistoja.

Kuvanlaadullisesti 4K-restaurointi ja -tallenne on upea. Se on myös nimenomaan restaurointi eli entisöinti: alku- ja lopputekstit ovat täsmälleen samat kuin alkuperäisessä ja värimäärittely näyttää vastaavan prikulleen muistikuviani alkuperäisestä.  Ääniraitana on vain DTS-HD MA 5.1, vaikka Amadeusta on alun perin levitetty vain Dolby Stereona.