4K-arvostelussa Erik Poppen laadukas sisätiladraama Quisling: Viimeiset päivät (2024)

Kun natsien miehittivät Norjan, maan kuningas ja hallitus pakenivat Englantiin, josta käsin he hoitivat isänmaansa asioita, vaikka miehittäjät nimittivätkin Norjaan uuden nukkehallituksen. Sitä johti ministeri-presidentin nimikkeellä Vidkun Quisling, viisikymppinen poliitikko, jolla oli roolissaan myös aitoa valtaa – tai ainakin valtaa aiheuttaa ikävyyksiä niille norjalaisille, jotka eivät alistuneet miehittäjien ja vallananastajien käskyjen edessä.

Kun Hitler teki lopun itsestään ja saksalaiset lähtivät Norjasta, Quisling oli siinä uskossa, että kaikki hänen tekonsa painettaisiin villaisella; ehkä hänet jopa palkittaisiin, ei taatusti ainakaan halveksuttaisi. Tai näin ainakin Erik Poppen ohjaama elokuva Quisling: Viimeiset päivät esittää.

Gard B. Eidsvoldin näyttelemä Quisling on elokuvassa surullinen hahmo, jossa on inhimillisiä puolia, mutta myöskin vankkumaton usko äärioikeistolaiseen maailmankuvaansa ja tekojensa oikeutukseen. Quisling ei kadu mitään. Kuten elokuvan nimestä voi päätellä ja historiaa tuntevat jo tietävät, Quisling sai kuolemantuomion ja kuoli teloituskomppanian luoteihin.

Poppen elokuva alkaa Quislingin pidätyksestä ja päättyy teloitukseen. Se ei siis tapahdu vain muutaman päivän aikana, vaan kuvaa koko vankeusaikaa ja oikeudenkäyntiä, joskin huomattavasti tiivistettynä. Esimerkiksi Quislingin rooli muiden oikeudenkäyntien todistajana ei ole mukana elokuvassa (ei ole tiedossa, onko toisin pidemmän tv-sarjaversion kohdalla).

Elokuvan toisena päähenkilönä on nuori teologi Peder Olsen (Anders Danielsen Lie), joka saa vankilan pastorilta tehtäväkseen mennä kuolemaantuomitun Quislingin selliin ja tarjota tälle sielunhoitoa. Quisling, joka oli pyytänyt vankilapastoria tapaamaan häntä, ei sellaista tahdo, vaan olisi halunnut puhua nimenomaan vankilan omalle pastorille aivan muusta asiasta. Mutta pikkuhiljaa Quislingin on avauduttava ja uskouduttuva Olsenille, joka on ainoa hänen luonaan säännöllisesti käyvä vieras. Valtaosan ajasta hän on yksin kolkossa sellissään vartijoiden kiusattavana.

Norjan kansainvälisesti tunnetuimpiin ja muutenkin maansa eturivin elokuvantekijöihin lukeutuva Erik Poppe on käsitellyt samaa aihetta toisesta näkökulmasta Kuninkaan päätöksessä (2016), joka kertoi Norjan miehityksen alkuvaiheista kuningas Haakon VII:n näkökulmasta. Quisling- ja Haakon-elokuvat ovat hyvin erilaisia, sillä edellinen on paljolti sisätiloissa tapahtuva puhe- ja kamarielokuva, kun taas jälkimmäisessä liikutaan useissa eri paikoissa, myös ulkona.

Quisling on värimääritelty melkeinpä oliivinvihreäksi tavalla, joka tuntuu 2000-luvun alkupuolelta tempaistulta tyylittelyltä. Kuusikymppinen Poppe teki ensimmäiset elokuvansa vuosituhannen vaihteen tienoilla, joten ehkä tiettyjen sävyjen korostaminen luonnottomuudenkin kustannuksella on hänelle(kin) nostalgiaa.

Elokuvan pitkissä dialogikohtauksissa on käytetty toisinaan hyppyleikkauksia, jotka tuovat niihin lisää nopeutta, mutta ratkaisu vaikuttaa silti pakon sanelemalta. Ikään kuin ohjaaja ja hänen vakioleikkaajansa Einar Egeland eivät olisi keksineet muuta keinoa lyhentää elokuvaa.

Joka tapauksessa Quisling: Viimeiset päivät on muilta osin kuin värimäärittelyltään vankalla ammattitaidolla toteutettu epookki ja kamaridraama, jossa pohjoismaiset budjettirajoitukset eivät näy mitenkään, koska elokuva on tehty resurssiensa puitteissa yrittämättä mahdottomia.

Harvinaisuus itsessään: pohjoismainen elokuva 4K UHD -tallenteena. Laatu on korkea ja ääniraitana Dolby Atmos, mutta ihmeteltävä on, miksi käytössä 2160 i -masteri 2160 p:n sijasta.