Teatterimaista Niskavuorta – arvostelussa Niskavuoren nuori emäntä (1987)

Niskavuoren nuoren emännän pääpari, Loviisa (Erja Manto) ja Juhani (Veikko Honkanen). Valokuva: Yle

Näyttelijät tuntevat yhtä voimakkaasti kuin Kansallisteatterin suurella näyttämöllä, mutta katsojalle ei välity mitään. Puolitoistatuntinen Niskavuoren nuori emäntä (1987) oli aikanaan Yle TV 2:n suursatsaus, jolla pyrittiin valkokangaselokuvan mitat täyttävään ulkoiseen näyttävyyteen. Osittain siinä onnistuttiinkin, mutta suoraan teatterista repäisty näyttelijäilmaisu, replikointi ja näyttelijöiden asettelu vesittävät liki kaiken.

Hella Wuolijoen Niskavuori-näytelmien sarja nautti jo 1980-luvulla suuren klassikon mainetta. Hyvin keskeisessä osassa näiden näytelmien jälkimaineessa ovat Valentin Vaalan ja Edvin Laineen vuosien 1938 ja 1958 välillä ohjaamat elokuvasovitukset. Sattumalta Yle omistaa niiden kaikkien tv-oikeudet, mutta silti se tuotti vuonna 1987 kolme uutta tv-sovitusta Niskavuori-näytelmistä. Syynä oli Matti Kassilan ohjaama Niskavuori (1984), jonka tuotantoon Yle oli lähtenyt rahoittajaksi ostamalla tv-oikeudet ennakkoon. Kun valkokangasensi-illasta oli vierähtänyt kolme vuotta, elokuva oli tulossa ensimmäisen kerran televisiosta ja Ylellä joku keksi tehdä sen kaveriksi uudet sovitukset myös muista sarjan näytelmistä. Kaikki ajettiin ulos televisiosta joulukuussa 1987.

Kassilan elokuva yhdistelee Niskavuoren naiset- ja Niskavuoren leipä -näytelmiä, joten TV 2 tuotti uudet tv-filmit näytelmistä Niskavuoren nuori emäntä, Niskavuoren Heta ja Entäs nyt, Niskavuori? Kaikki nämä kolme puolitoistatuntista filmiä ovat Kalle Pursiaisen ohjaamia ja Jussi Niilekselän käsikirjoittamia. Sisällön kannalta kronologisessa järjestyksessä ensimmäinen, Niskavuoren nuori emäntä, on nyt julkaistu DVD:llä.

Pursiaisen Niskavuori-sovituksista ainakaan tämä ensimmäinen ei pääse lähellekään Kassilan elokuvan tasoa, mutta kukapa sitä olisi odottanutkaan. TV 2:lla oli kyllä resursseja, mutta Rauta-ajan (1982) kaltainen jättiläistuotanto uusi Niskavuori-sarja ei ollut. Mahtavia lavasteita ei tehty, ulkokuvia on vain nimeksi ja liki kaikki tapahtumat on keskitetty teatterinäytelmän tapaan sisätiloihin. Näyttelijäsuoritukset ja näyttelijöiden asettelu suoraan teatterista, mutta Veijo Pasasen sivurooli Loviisan isänä herättää hetkeksi koko teoksen eloon. Täydellinen tv-teatterimaisuus pysyy sentään poissa, kiitos niiden harvojen pihamaakuvien ja 16-milliselle filmille kuvaamisen. Lavasteissa otetuissa interiööreissä tyylitelty ja käytetty runsaasti vastavaloa, jolloin näyttelijöiden naamat ovat jääneet liki näkymättömiin.

Ilmeistä on, miten paljon pienemmällä rahalla, vaivalla ja elokuvallisella näkemyksellä Pursiaisen tv-elokuva on tehty verrattuna Kassilan Niskavuoreen, joka sekään ei ole tekijänsä parhaimmistoa. Vaalan mestarilliseen filmatisointiin tätä ei kannata edes verrata, sillä ne painivat ihan eri sarjoissa eivätkä vain elokuvallisilta ansioiltaan. Siinä missä Vaalan elokuvassa Niskavuoren nuoren isännän hulluksi saava Malviina on monellakin eri tavalla kiihottava ilmestys, on sama hahmo tv-sovituksessa kuin papin nuori rouva: kaunis, mutta tylsä.