Oma maa (2018)

Markku Pölösen paluu elokuvaohjaajaksi liki vuosikymmenen tauon jälkeen tapahtui Omalla maalla, 1940-luvun jälleenrakennusaikakaudelle sijoittuvalla rakkaustarinalla, jonka Pölönen kirjoitti yhdessä Antti Heikkisen kanssa. Pölönen on opittu tuntemaan elokuvantekijänä, jonka filmien aiheet koskettavat huomattavan suurta osaa kansasta. Musiikki, nostalgia ja ehkä toisinaan aitokin kaipuu yksinkertaisimpien aikojen pariin on niissä vahvana läsnä. Oma maa ei ole poikkeus.

Sodassa selkään haavoittuneen orvon Veikon (Konsta Laakso) ja varakkaan nousukasperheen tyttären Annin (Oona Airola) rakkaustarinassa on nykyaikaiset mausteet. Annin veli kaatuu sodassa, ja kun poika ei enää kotiin palaa, äiti (Marjaana Maijala) ei halua hyväksyä totuutta ja isä (Antti Virmavirta) puolestaan jättää asian kokonaan käsittelemättä. Anni rakastuu ja menee naimisiin veljensä kanssa rintamalla olleen Veikon kanssa. Kun Annin toive siitä, että hän pääsisi veljensä tilalle perheen omistaman leipomon johtoon ei toteudu, hän lähtee Veikon kanssa perustamaan ja raivaamaan omaa asutustilaansa.

Annin suhde vanhempiinsa on keskeisessä osassa elokuvassa. Annin vanhempien suhtautuminen heitä huonommassa asemassa oleviin ei ole mitenkään uskomatonta, vaikka vanhempien kylmyys ja myötätunnottomuus onkin viety äärimmäisyyksiin. Annin vanhempien käyttäytyminen vaikuttaa kaikkeen, mitä Anni ja hänen miehensä tekevät, ja toisinaan näyttää siltä, ettei omena todella putoa kauas puusta.

Pääpari kulottamassa.

Omassa maassa uransa vasta toisen elokuvaroolin tekevän Airolan roolihahmo on nainen, joka ei tyydy kohtaloonsa ja elä toisten pillin mukaan. Airola on hurmaava ja kulta-aikojen filmitähden näköinen, mikä auttaa varsinkin tässä elokuvassa. Pölönen tai joku muu on huomannut, että Maijala ja Airola ovat kuin ilmetty äiti ja tytär.

Muista elokuvan näyttelijöistä on ensinnäkin mainittava mahtavapartaista karjalaisäijää näyttelevä Arto Heikkilä, jonka roolihahmo on puutteineenkin optimistisen selviytyjän esikuva. Mika Nuojua puolestaan tekee mainion sivuosan katkerana mammanpoikana, joka on aina tottunut saamaan kaiken haluamansa, mutta ei itse osaa ottaa muuta kuin viinaa. Nuojuan roolihahmon kohdalla vähäisempi valkokangasaika olisi voinut johtaa vieläkin tehokkaampaan lopputulokseen.

Airolan merkitys tässä elokuvassa on kasvaa entisestään, kun hyvistä aikomuksista huolimatta Oma maa on pystyynkuollut elokuva. Kenties liian pitkän tauko ohjaustyössä tai liian tiukka kuvausaikataulu on johtanut siihen, ettei Pölönen saa otetta elokuvastaan: kaikesta puuttuu tunne ja tunto, koko elokuva mennään läpi eräänlaisessa apatiassa, ihmiset jäävät yhtä etäisiksi kuin vanhoissa valokuvissa. Kun katsoo, miten eläviä ja aitoja osa Pölösen aiemmista elokuvista on, muutosta on vielä vaikeampi uskoa todeksi. Šostakovitšilla säestetty Karjalan Love Story ei yksinkertaisesti toimi, vaikka ohjaaja on aiheen suhteen mitä suurimmassa määrin omalla maallaan.

Oma maa on Pölösen ensimmäinen elokuva, jota Kari Sohlberg ole kuvannut; kameran takana on nyt Sohlbergin poika Konsta. Elokuvan visuaalinen ilme on hyvin digitaalinen ja muutamia poikkeuksia – esimerkiksi ilmeisesti Tuulen viemän inspiroimaa kulotuskohtausta – lukuun ottamatta varsin yksinkertainenkin. Elokuvan alkupuolella on kohtaus, jossa perhe kokoontuu illallispöytään. Muutamankymmenen sekunnin sisällä kohtauksessa on mieletön määrä leikkauksia ja näyttelijöiden katseet sinkoilevat minne sattuu.

Kaikkine puutteineenkin Oman maan yllä leijuu vahvana rakkaus omaan maahan ja kansaan. Elokuvan lopussa on todella lopun tuntua: SF:n mutterilogo ja Auringon lapset -laulun uusi sovitus.

LISÄMATERIAALI:

Lyhyt dokumentti elokuvan teosta, traileri ja musiikkivideo.

BLU-RAY-JULKAISU:

TALLENNEFORMAATIT: