virtasetjalahtisetdvd

VIRTASET JA LAHTISET
Suomi 1959

Ohjaus: Jack Witikka
Käsikirjoitus: Jack Witikka, Leena Härmä
Tuotanto: Veikko Itkonen / Filmivalmistamo Veikko Itkonen Oy
Pääosissa: Heimo Lepistö, Terttu Soinvirta, Ritva Valkama

1 tunti 32 minuuttia

Leena Härmän ajankohtainen satiiri Virtaset ja Lahtiset sai ensi-iltansa Tampereen työväen teatterissa alkuvuodesta 1958 ja jo seuraavan vuoden marraskuussa valkokankailla pyöri näytelmän elokuvasovitus. Sittemmin monia eri teattereita kiertäneestä näytelmäkappaleesta tuli menestys myös elokuvana, vaikka aihetta siihen ei kamalan paljon ollut: Jack Witikan ohjaama Virtaset ja Lahtiset (1959) on pirun huono elokuva, nimenomaan elokuvana.

Kenties yksi syy siihen, miksi Virtaset ja Lahtiset on jäänyt edes hieman elämään, on sen värikuvaus. Tuottaja Veikko Itkosen ensimmäinen värielokuva on englantilaisen Bob Huken kuvaama; ohjaaja Witikalla oli erinomaiset suhteet Englantiin ja Michael Powelliin, joka oli hänen esikoiselokuvansa osatuottaja. Mitä lienee Huke ajatellut suomalaisesta elokuvasta ja suomalaisista, kun hänet on pantu kuvaamaan käytännössä filmattua teatteria? Witikka itsekin oli vuoden 1958 puolella ohjannut huomattavasti nykyaikaisemman Mies tältä tähdeltä -alkoholistidraaman, mutta otti nyt kunnolla takapakkia.

Ilman erillistä elokuvakäsikirjoitusta tehty, suoraan näytelmästä sovitettu elokuva toteutettiin samoissa rooleissa jo teatterissa nähtyjen näyttelijöiden kanssa. Toisaalta se on hyvä: kaikki vetävät roolinsa läpi rutiinilla ja vauhti pysyy kovana, mutta sen seurauksena jo vanhana syntynytkin Olavi Ahonen näyttelee teinipoikaa. Valkokankaalla hienona sivuosien tulkkina tunnettu Heimo Lepistö sai tässä uransa toisen ja viimeisen elokuvapäärooliin, jota ei tosin kehtaa liiemmin verrata siihen ensimmäiseen, nimirooliin Roland af Hällströmin  Ryysyrannan Joosepissa (1955).

virtasetjalahtisetstill2
Virtasia ja Lahtisia. Kuva: KAVI

Ylipäätään vika ei ole Härmän näytelmässä, joka on varsin onnistunut ajankuva ennennäkemättömän vaurastumisen kynnyksellä olleesta suomalaisesta nousukasperheestä. Virtasten isä (Lepistö) on varsinainen nuoleskelija, joka oikean työnsä ohella on juuri valittu kunnanvaltuustoon. Hölmöä Virtasta ja hänen erittäin pinnallista, rahaan ja tavaraan rakastunutta vaimoaan (Terttu Soinvirta) sapettaa vain se, että isän työkaverilla Lahtisella (Uljas Kandolin) on melkein sama palkka, vaikkei miehestä ole mihinkään – heidän mielestään.

Lahtisen 50-vuotispäivänä Virtasten taloudessa on varsinainen hullunmylly päällä, kun isä yrittää kirjoittaa juhlapuhetta, äiti miettii, mitä kaikkea voisi luotolla ostaa ja lapsukaiset elävät hekin täydellä liekillä: Jyrki-poika (Pertti Roisko) on pannut rasvaa tukkaan ja haluaa lähteä illalla joraamaan, esikoistytär Tuula (Ritva Valkama) pyörittää samaan aikaan kolmea pärinäpoikaa (Pertti Palo, Helge Herala ja Olavi Ahonen) ja 13-vuotias kuopus Marja (Kirsti Lehtonen) on rakastunut ensimmäistä kertaa. Mummo (Saara Ranin) yrittää pitää tolkun talossa, mutta tehtävä on mahdoton, kun isä ja äiti nahistelevat kateudessaan ja nuorukaiset kinaavat keskenään.

Härmän teos on oivaltava, toisaalta sydämellinen, mutta myöskin terävä ja piikikäs satiiri oman aikansa nousukkaista. Virtaset edustivat jo tuolloin ja varsinkin tulevina vuosikymmeninä valtaosaa Suomen kansasta, joka köyhien vuosisatojen ja pula-ajan jälkeen pääsi osalliseksi kulutushysteriaan, josta ei ole vielä loppua tullutkaan. Lahtisten perheen isäntä sen sijaan edustaa järkeä ja tolkkua, mutta ei hänkään jaksa joka asiassa panna vaimolleen (Enni Rekola) vastaan. Muun porukan teatraalisten roolisuoritusten rinnalla Kandolinin hillitty osasuoritus näyttää erityisen hyvältä.

Witikan elokuvan ongelma ei siis ole lähdemateriaalissa, vaan siinä, miten sitä on käsitelty – ja miten sitä ei ole käsitelty. Tapahtumat on siirretty sellaisenaan valkokankaalle, eli elokuvassa on käytännössä vain yksi ulkokuva ja sekin hyvin pikainen. Kaikki muut kohtaukset sijoittuvat sisätiloihin ja pääasiassa vain Virtasten olohuoneeseen – lavasteeseen, joka on ilmiselvä lavaste. Ikkunoita tässä talossa on hyvin vähän ja niissäkin harvoissa pidetään päiväsaikaankin sälekaihtimet kiinni, ettei taustafondin puute näkyisi katsojalle. Seurauksena on auttamattoman tunkkainen ja staattinen elokuva. Witikan ja Huken kuvauksessa on sentään vähän eloa ja liikettä, mutta ei se voi tilannetta pelastaa.

Hyvä kysymys on se, miksi Itkonen halusi tuhlata ne värielokuvaan vaadittavat resurssit tähän aiheeseen, joka varmasti olisi mustavalkoisenakin menestynyt yhtä hyvin. Toisaalta, Itkosen toinen värielokuva, Witikan ohjaama Iloinen Linnanmäki (1960), oli vielä mielikuvituksettomampi tuote, mutta sentään se oli kuvattu ulkona. 

2tahtea


LISÄMATERIAALI:

Ei lisämateriaalia.

DVD-JULKAISU:

Julkaisija: VLMedia
Tekstitys: Ei tekstitystä
Ääni: Dolby Digital 1.0
Kuva: 4:3 (1.33:1), väri
Levyjä: 1

su

dvd

Vanhasta TV-masterista tehty DVD-julkaisu. Varsinkin elokuvan alkupuolella vanha värifilmi hehkuu häiritsevästi.