Love Storyn ohjaaja Arthur Hiller on kuollut

Arthur Hiller Love Storyn kuvauksissa. Paramount

Lähes puolen vuosisadan mittaisen elokuvauran tehnyt elokuvaohjaaja Arthur Hiller on kuollut 92 vuoden ikäisenä, The Hollywood Reporter kertoo. Kuolemasta tiedottaneen Yhdysvaltain elokuva-akatemian mukaan Hiller kuoli vanhuuteen tämän viikon keskiviikkona.

Kanadan Edmontonissa marraskuun 22. päivänä vuonna 1923 syntyneen Hillerin vanhemmat muuttivat Puolasta Kanadaan vuonna 1912. Kolmilapsisen perheen kuopus sai ensikosketuksensa teatteriin kaupungin juutalaisyhteisössä järjestettyjen teatteri-iltamien kautta. High schoolin jälkeen Hiller liittyi Kanadan ilmavoimiin ja osallistui navigaattorina toisen maailmansodan taisteluihin. Vuonna 1947 Hiller valmistui humanististen tieteiden kandidaatiksi ja vuonna 1950 psykologian maisteriksi.

Radiossa ohjaajauransa aloittanut Hiller työskenteli ensin Kanadan televisiossa, kunnes vuonna 1955 otti vastaan työtarjouksen yhdysvaltalaiselta NBC-televisiokanavalta. Seuraavina vuosina hän ohjasi yksittäisiä jaksoja muun muassa Wagon Train-, Perry Mason-, Alfred Hitchcock esittää-, Ruudinsavu- ja The Rifleman -televisiosarjoihin.

Ohjaajansa muusta 1960-luvun tuotannosta erottuu Taistelu Tobrukista (1967), jossa Rock Hudsonin näyttelemä majuri kumppaneineen pyrkii tuhoamaan natsien polttoainevaraston Libyan Tobrukissa. Taistelu Tobrukista menestyi Pohjois-Amerikassa kohtalaisesti, mutta oli huomattavasti suurempi yleisömenestys Euroopassa. Juuri päinvastoin kävi Hillerin Pinna piukalla -komedialle (1970), jonka tähtenä nähtiin Jack Lemmon. Vuonna 1999 Sam Weisman ohjasi aiheesta uudelleenfilmatisoinnin Steve Martinin astuessa Lemmonin saappaisiin, mutta ilman mainittavaa menestystä.

Ali MacGraw ja Ryan O'Neal, Love Storyn tähdet. Kuva: Paramount

Love Story, aikansa Titanic

Hiller iski kultasuoneen Erich Segalin käsikirjoittamalla Love Storylla (1970). Elokuva kertoo rikkaan perheen Oliver-pojan ja köyhän yksinhuoltajaisän Jenny-tyttären traagisen rakkaustarinan. Elokuvansa pääosiin Hiller otti Peyton Place -televisiosarjasta tutun Ryan O'Nealin ja vain kahdessa elokuvassa nähdyn Ali MacGraw'n. Kahden nuoren rakkaustarinasta tuli oman aikansa vastine James Cameronin Titanicille (1997).

Love Story oli valtava yleisömenestys ympäri maailman. 2,2 miljoonalla silloisella, 15 nykymiljoonalla dollarilla tuotettu elokuva keräsi pelkästään Pohjois-Amerikasta yli 100 miljoonan dollarin lipputulot (inflaatioon suhteutettuna 600 nykymiljoonaa). Euroopan puolella elokuva menestyi loistavasti muun muassa Ranskassa, jossa sen näki yli 5,5 miljoonaa katsojaa. Suomessa elokuva oli myös menestys, osittain kiitos televisiossa parhaillaan pyörineen Peyton Placen. 165 000 katsojallaan Love Story oli Hillerin uran ylivoimaisesti suurin menestys Suomessa.

Love Storyn kohdalla huomattavaa yleisömenestyst seurasi myös kriitikoiden kiitokset ja peräti seitsemän Oscar-ehdokkuutta, joista vain musiikkikategorian ehdokkuus muuttui voitoksi. Se oli Hillerin ainoa elokuva, joka sai parhaan ohjauksen ja elokuvan Oscar-ehdokkuudet.

O'Nealin näyttelemän Ryanin tarina jatkui kahdeksan vuotta myöhemmin valmistuneessa, osuvasti Ryanin tarinaksi nimetyssä jatko-osassa, jonka John Korty ohjasi ilman mainittavaa menestystä.

Richard Pryor ja Gene Wilder elokuvassa Hopeanuoli. Kuva: 20th Century Fox

Taitava komediaohjaaja

Love Storyn kaltaista yleisömenestystä Hiller ei enää koskaan saavuttanut, mutta yritystä ei puuttunut. Vuonna 1971 hän ohjasi sekä Neil Simonin käsikirjoittaman Hotelli Plazan riemuhuoneiston että parhaan käsikirjoituksen Oscarilla palkitun Klinikan. Niitä seurasi ohjaajansa uran suurin tuotanto, Dale Wassermanin oman musikaalinsa pohjalta käsikirjoittama Mies La Manchasta (1972), joka juonsi juurensa kirjallisuusklassikosta Don Quijote. Nykyrahassa 70 miljoonaa dollaria maksaneen suurelokuvan pääosissa nähtiin Peter O'Toole ja Sophia Loren, mutta huonot arvostelut ja yleisömenestys Pohjois-Amerikassa johtivat siihen, ettei elokuva saanut laajaa levitystä Euroopassa.

Mies La Manchasta -filmin surkean vastaanoton jälkeen Hiller ohjasi Hugh Hefnerin Playboy-yhtiölle olemattoman levityksen saaneen komedian ja myöskin hyvin vähän elokuvateattereissa esitetyn Mies lasikaapissa -draamafilmin. Näyttelijä Robert Shaw'n kirjoittamaan romaaniin pohjautuva Mies lasikaapissa kertoo New Yorkissa asuvasta juutalaisesta liikemiehestä, jonka Israelin salainen poliisi pidättää väittäen miehen olevan natsisotarikollinen. Pääosaa näytellyt Maximilian Schell sai roolistaan sekä Oscar- että Golden Globe -ehdokkuudet.

Legendaarisesta yhdysvaltalaiskoomikosta kertoneen W. C. Fields ja minä -draamaelokuvan kanssa samana vuonna Hiller ohjasi toisen suurmenestyksensä, Colin Higginsin käsikirjoittaman Hopeanuolen. Vuonna 1976 valmistuneen jännityskomedian pääosissa nähtiin suursuosiosta nauttineet Gene Wilder ja Richard Pryor. 6,5 miljoonalla dollarilla tuotettu elokuva keräsi kotimaastaan yli viidenkymmenen miljoonan dollarin lipputulot ja sai Hillerin uran takaisin raiteilleen. Vuonna 1989 kolmikko teki yhdessä vielä toisenkin elokuvan, Syyttömät silminnäkijät -komedian, jossa kaksi miestä, toinen sokea, toinen kuuro, on murhan silminnäkijöitä ja saa murhaajan peräänsä.

Älkää ampuko hammaslääkäriä! (1979) oli sekin huomattava yleisömenestys. Andrew Bergmanin käsikirjoittamassa komediassa tavallinen hammaslääkäri joutuu elämänsä seikkailuun tavatessaan tyttärensä tulevan appiukon. Peter Falkin ja Alan Arkinin tähdittämä elokuva filmattiin uudelleen vuonna 2003 Andrew Flemingin ohjauksessa; tälläkin kertaa uudelleenfilmatisointi hävisi alkuperäiselle useammallakin mittarilla.

1980-luvun alkuvuosina Hiller ohjasi useita vähemmän menestyneitä elokuvia. Vain rakkaudesta (1982) on ilman nimekkäitä näyttelijöitä tehty kolmiodraama avioparista, jossa mies on biseksuaali. Israel Horovitzin käsikirjoittaman Kirjailijaelämän (1982) pääosan näytteli Al Pacino ja Romanttisen komedian (1983) tähtinä nähtiin Dudley Moore ja Mary Steenburgen. Jopa Neil Simonin käsikirjoittama Steve Martin -komedia Toivoton tapaus (1984) jäi ilman yleisöä. Sen sijaan Nick Nolten tähdittämä Maikat (1984) sai kehuja ja yleisöäkin. Hyvin menestyneen Poskettoman porukan (1987) pääosissa nähtiin vaihteeksi kaksi naista, Shelley Long ja Bette Midler.

1990-luvulla Hiller ohjasi viisi elokuvaa vaihtelevin tuloksin. The Babe (1992) seurasi pesäpalloilija Babe Rurthin elämää komediallisesta näkökulmasta ja Joe Eszterhasin käsikirjoittamasta An Alan Smithee Film: Burn Hollywood Burn -satiirista (1997) tuli sellainen pannukakku, joka käytännössä lopetti Hillerin elokuvauran. Vielä 83-vuotiaana Hiller palasi kameran taaksen ohjaamaan National Lampoon -komedian Pucked (2006), jonka pääroolin näytteli laulaja Jon Bon Jovi. Suoraan videolevitykseen tehty Pucked oli Hillerin 33:s pitkä elokuva.

Hiller sai vuoden 2002 Osar-gaalassa Jean Hersholt -palkinnon humanitaarisesta työstään. Hiller avioitui Gwen Pechetin kanssa vuonna 1948 ja pariskunnalle syntyi kaksi lasta. Pechet kuoli kesäkuussa 2016, lähes kaksi kuukautta miestään ennen.

Hillerin valkokangaselokuvat