Matti Kassila: Missä vika, suomalainen elokuva?

Professori, elokuvaohjaaja Matti Kassilan laatima mielipidekirjoitus koskien kotimaisen elokuvan nykytilaa. Julkaistu kirjoittajan luvalla.

Kun tietooni on tullut viime ja tämän vuoden suomalaisen elokuvan tuotantoluvut, minä, vanha elokuvaohjaaja, joka olen ollut mukana 1940-luvun lopulta lähtien ohjaajana ja seurannut elokuvanteon lopetettuani elokuvaamme miten kuten, koin sellaisen järkytyksen, etten voi olla puuttumatta siihen, kun kysymys on sentään kansallisen kulttuurin tärkeästä alueesta.

Seuraavat luvut järkyttivät minut: vuonna 2011 tehtiin 32 suomalaista elokuvaa, tänä vuonna niitä tehdään 37, joista 1 siirtyy myöhemmäksi, 9 on dokumentteja, 1 animaatio. 37 elokuvan kustannukset ovat 42 miljoonaa, joista Iron Skyn ja Niko 2:n kustannukset ovat yhteensä 15 miljoonaa euroa. 28 näytelmäelokuvasta 14 on esikoisohjaajien töitä.

Vertailun vuoksi mainittakoon, että Suomen kokiessa sodan jälkeisen nousukauden, suomalainen elokuva ylsi huippulukuunsa vuonna 1955, jolloin tehtiin yhteensä 30 elokuvaa. Vielä silloin ei lisääntynyt moottoriliikenne ja tanssilavakulttuurin kasvu vaikuttanut elokuvan suosioon, kuten tapahtui sitten 50-luvun lopulla ja televion vaikutus, joka oli huomattavin, alkoi vasta 1960:stä lähtien. Olosuhteet tuolloin olivat suomalaiselle elokuvalle suotuisat, vaikka valtio ei tukenut sitä nykyiseen tapaan, päinvastoin verotti sitä ja poisti veron vasta, kun se oli kuolemassa.

Taiteen tohtori, taiteilijaprofessori Reija Hirvikoski suostui Jussien jakotoimikuntaan ja joutui siis katsomaan kaikki vuonna 2011 tehdyt elokuvat. Hän myös järkyttyi niiden heikosta tasosta ja kirjoitti niistä mm. näin: – "Suomalaiset elokuvat vuonna 2011 olivat suurimmalta osaltaan ahdistavia, niissä oli epäuskottava tarina, huonoa dialogia, huonoa näyttelijöiden ohjaamista, huonoa näyttelemistä, huonoa äänitystä, huonoa äänimiksausta, eikä niissä ollut visuaalista kokonaisajattelua."

Karua tekstiä, mutta mitä muuta se voisi olla, kun se on totta ja iskee asian ytimeen.

Muutama kuukausi sitten TV 1:n pääuutisten kynnyksen ylitti toteamus, ettei suomalaisella tv-elokuvalla ole mitään asiaa maailmalle, tosin kuin tanskalaisella ja ruotsalaisella elokuvalla, joita myydään erinomaisesti. No, syy, miksi näin on, voidaan lukea tuosta Reija Hirvikosken lausunnosta.

Elokuvia tuotetaan aivan liikaa, etenkin kun niillä ei ole riittävää taiteellista, saatikka taloudellista arvo. 10–12 huolellisesti valmistettua elokuvaa riittäisi hyvin ja niiden lisäksi dokumenttielokuvia ja lyhytmuotoisia fiktiivisiä elokuvia mitaltaan 5–20 minuuttia. Vm:ssa uusien tekijöiden pitäisi kouliintua, oppia kertomaan tarina elokuvan keinoin. Niiden kustannuksia voidaan pitää kouliintumiskustannuksina ja niissä myös lahjakkaat karsiutuisivat esiin, ja vähemmän lahjakkaat siirtyisivät elokuvan muihin tehtäviin, joita kyllä riittää.

En tiedä, koska Suomessa tajutaan, että kaiken takana on käsikirjoitus? Jos käsikirjoitus on hyvä, ei huonokaan ohjaaja voi täysin epäonnistua, kun taas huonosta käsikirjoituksesta ei hyväkään ohjaaja saa hyvää elokuvaa. Billy Wilder – tiedättehän kuka hän oli –  sanoi, että elokuvasta on 80 % käsikirjoitustyötä. Laatimatta prosenttilukuja olen pitkälti samaa mieltä: kun tein elokuviani, loin edellytykset onnistumiselle käsikirjoitustyössä. Siinä tein elokuvan mieleni tasolla.

Olen jo vuosi sitten ehdottanut, että Suomeenkin otettaisiin käyttöön esim. Hollywoodissa hyväksi koettu ns. script doctor -menetelmä. Se toimii siten, että kun käsikirjoitus on kirjoittajien toimesta saatettu niin valmiiksi kuin he katsovat, kokenut, vanha elokuvaihminen lukee sen ja antaa lausunnon, kertoo hyvät puolet, samoin kuin mitä pitäisi kehittää ja mihin suuntaan. Hän ei siis tiedä etukäteen käsikirjoituksesta mitään, niinpä näkemys syntyy tuoreena, kokemuksesta ja vaistosta kummuten. Esitin tätä Ylen mediajohtajalle Olli-Pekka Heinoselle, samoin Suomen elokuvasäätiön hallituksen puheenjohtajalle Georg Dolivolle, ja etenkin Heinonen kannatti sitä innoissaan, kun oli työssään nähnyt, että kaikki alkaa ja loppuu käsikirjoituksesta. Mutta sitten hän muutti pääministerin tärkeän avustajan virkaan ja siihen se Ylessä jäi. Ei ihme, että minulle on syntynyt tunne, ettei tätä ajatustani pidetä arvossa, ainakaan ei mitään tehdä asian hyväksi, sen paremmin Ylessä kuin elokuvasäätiössäkään.

Laadin 10–12 henkilön listan, jotka meillä voisivat toimia script doctoreina, en kuitenkaan julkaise niitä tässä yhteydessä, sillä en ole heille puhunut vielä mitään, kun asia ei ole käytännössä edistynyt.

Amerikkalaisen dramaturgian 6-vaiheinen kaava olisi myös hyvä työkalu: 1. alkusysäys; 2. esittely; 3. syventäminen; 4. ristiriitojen kärjistyminen; 5. ratkaisu; 6. häivytys. Kun sitä oppii käyttämään, se toimii kuin tauti.

Kysyn lopuksi: miksi suomalaisessa elokuvassa toimitaan näin holtittomasti, vailla järkeviä keinoja, joita tässä kansainvälisessä ilmaisumuodossa on olemassa ja hyväksi koettuina. Mikä on vikana? Eikö olisi rankan itsetutkiskelun paikka?

Matti Kassila
10. elokuuta 2012