Hiljaisuus-elokuva uskoo itseensä
Valtaosa tämän vuoden kotimaisista ensi-iltaelokuvista on tuotu elokuvateattereihin suurella määrällä esityskopioita, joka antaa hyvin epämiellyttävän kuvan suomalaisen elokuvateollisuuden kehityksestä. Esimerkiksi Yhdysvaltain tapaan on Suomessa tullut tavaksi panostaa kaikki ensi-iltaviikonloppuun, myös kotimaisten elokuvien kohdalla, jotka ovat tavallisesti viettäneet teattereissa ulkomaisia elokuvia huomattavasti pidemmän ajan. Kun uusi kotimainen elokuva tulee ensi-iltaan 70–80 salissa kautta maan, täytyy se mennä katsomaan hyvin lähellä ensi-iltaa: kun elokuva pyörii samanaikaisesti koti- ja naapurikunnassa, ei enää voi odottaa muutamaa viikkoa, koska siihen mennessä elokuva on jo poistunut teatterin ohjelmistosta.
Suuret esityskopiomäärät tarkoittavat käytännössä sitä, että kun kukin filmi avaa mahdollisimman monella eri paikkakunnalla samanaikaisesti ja samalla myös niiden näytäntökiintiö tulee samanaikaisesti täyteen. Näin saadaan entistä enemmän ensi-iltoja levitykseen, jolloin voisi uskoa ensisijaisesti levittäjän hyötyvän tästä, kun yhden epäonnistuneen julkaisun taloudellinen merkitys yhtiölle vähenee. Katsoja kuitenkin kärsii, sillä nyt – entistä enemmän – levitysyhtiöt ja teatterinomistajat määräävät, milloin voit mennä filmin katsomaan. Enää eivät teatteritkaan hienovaraisesti vihjaile, että vaikkapa viikon päästä olisi ehkä sinullekin sopiva aika tulla katsomaan eräs elokuvistamme, mutta jos et silloin ehdi, niin tule myöhemmin.
Pienemmillä paikkakunnilla ei ole toivoakaan nähdä jotakin filmiä kaksi viikkoa sen ensi-illan jälkeen, jos se pyörii ensi-iltapäivänä samanaikaisesti kaikissa lähiseudun teattereissa. Enää eivät ystävien ja tuttavien myönteinen palaute kotimaisista elokuvista pääse vaikuttamaan niiden menestykseen. Tämä ei tietysti ole alan toive, vaan se on juuri päinvastainen: enää ei huonojen elokuvien kaupallinen menestys kärsi ”puskaradion” takia, kun filmi on mentävä katsomaan heti, kun se ensi-iltaan tulee. Ei jää aikaa rupatella huonoista katselukokemuksista ystävien kanssa; ne pitää jakaa.
Tällä rintamalla on tänä vuonna nähty kaksi harvinaista ja erittäin toivottua poikkeusta, joista jo Aki Kaurismäen Le Havre (38 esityskopiota) on osoittautunut "kestosuosikiksi" ja vuoden kotimaisista elokuvista toiseksi katsotuimmaksi lähes 110 000:lla katsojallaan. Toinen poikkeus on Sakari Kirjavaisen ohjaama sotadraama Hiljaisuus, joka tulee teattereihin 9. joulukuuta. Elokuvan levittää Disney, joka on tämän vuoden kotimaiset ensi-iltansa tuonut ja on tuova teattereihin suurilla kopiomäärillä: Matti Grönbergin ja Pekka Karjalaisen Herra Heinämäki ja Leijonatuuliviiri starttaa 80 esityskopiolla ja Raimo O Niemen Roskisprinssi 62 kopiolla.
Poikkeuksellisesti Disneyltä vain 19 kopiolla teattereihin tuli Zaida Bergrothin Hyvä poika, mutta tämän elokuvan kaltaiset filmit harvoin keräävät suuria yleisömääriä, vaan saavat suuren yleisönsä vasta televisioesityksien kautta. Hiljaisuus on sen sijaan ainoan varman suomalaisen elokuvalajityypin eli sotaelokuvan edustaja, joka lienee juuri se syy siihen, miksi Disney laskee filmin liikkeelle "vain" neljälläkymmenellä esityskopiolla. Harvat filmin jo nähneet ovat sitä kehuneet, joten ”puskaradion” negatiivisesta vaikutuksesta ei ole huolta. Toiseksi elokuva tavoittelee eri ikäluokan yleisöä kuin vaikkapa Herra Heinämäki ja Roskisprinssi, joten kohderyhmän ”aikatauluihin” sopiva julkaisutahti on itsestäänselvyys. Lisäksi on otettava huomioon, että vanhemmilla ihmisillä on usein tuttavia eri puolella Suomea. Jos Matin vanha rintamakaveri toiselta puolelta Suomea on käynyt katsomassa Hiljaisuuden ja kehuu sitä Sepolle, niin kyllähän Seppo lähtee filmin katsomaan, kun se oman kylän teatteriin saapuu. Jos se taas pyörisi siellä samanaikaisesti Matin kotipaikan tavoin, voisi se jäädä näkemättä, kun ei Seppo ole filmistä kuullut eikä kukaan sitä ole hänelle vielä suositellut ja rohkaissut katsomaan.
P.S. Tämän jutun ei ole tarkoitus väittää, että tänä vuonna suurella esityskopiomäärällä teattereihin tulleet kotimaiset elokuvat olisivat kaikki huonoja – mutta eivät ne erityisen hyviäkään ole.
