Valkokankaan Waltariana – kirja mestarin elokuvista

”Meillä otetaan yhä erittäin raskaasti ja arvokkaasti niin sanottu merkitsevä kirjallisuus ja ajatellaan, että kuta raskaammin ja ikävämmin jokin asia on kirjoitettu, sitä arvokkaampi sen täytyy olla."
– Mika Waltari, 1953

Elokuvaneuvos Kari Uusitalo (s. 1933) on tehnyt pitkän uran suomalaisen elokuvan palveluksessa niin kuvausryhmän jäsenenä, dokumentaristina kuin elokuvasäätiössäkin, mutta merkittävimmän työpanoksensa hän on antanut tietokirjallisuudelle. Uusitalon teoksien kohdalla nimenomaan sana tieto pitää paikkansa, sillä hänen teoksensa ovat niin tyhjentäviä kuin vain mahdollista: mikäli esimerkiksi Risto Orkon elämäkertateoksen jälkeen jää kysymyksiä lukijan mieleen, ei niihin silloin vastausta olekaan.

Uusitalo on vuosikymmenten varrella kirjoittanut elämäkerrat Orkon lisäksi T. J. Särkän ja Aarne Tarkaksen kaltaisista suomalaisen elokuvan suurmiehistä, tarttuen nyt tuoreimmassa teoksessaan meikäläisen kirjallisuuden suurmieheen, kenties kaikkein suurimpaan, Mika Waltariin. Yhdysvalloissa ennätyksellisen hyvin menestyneen Sinuhe, egyptiläisen isä on toki kirjansa ansainnut, olihan hän yksi aikansa merkittävimmistä suomalaisista elokuvamiehistä.

LYHYESTI WALTARIN ELOKUVISTA

Valentin Vaalasta tuli yksi ahkerimmista Waltari-filmaajista, joka vastasi myös aivan ensimmäisestä Waltari-filmistä, kirjailijan Sininen overall -novelliin perustuvasta jännityselokuvasta Sininen varjo (1931). Sen valmistumisen jälkeen ehti kulua useampi vuosi, kunnes Waltari koski seuraavan kerran arvostamaansa filmitaiteeseen: hän käsikirjoitti Risto Orkon ohjattavaksi VMV 6 -filmin (1936).

Vuosikymmenten aikana Waltari siirsi aikaisempia näytelmiään ja romaanejaan valkokankaalle ollen itse mukana sovitustyössä – olipa hän jopa mukana sovittamassa Aleksis Kiven Seitsemää veljestäkin (1939). Tällaisia elokuvia ovat mm. Wilho Ilmarin ohjaamat Kuriton sukupolvi (1937) ja Vieras mies tuli taloon (1939), Särkän ohjaamat Tanssi yli hautojen (1950) ja Rakas lurjus (1955) sekä Vaalan ohjaustyöt Gabriel, tule takaisin (1951) ja Omena putoaa (1952). Yleisömenestykseltään suosituin Waltarin alkuperäisistä käsikirjoituksista on Särkän ohjaama Kulkurin valssi (1941), joka piti kaikkien aikojen katsotuimman kotimaisen elokuvan titteliä hallussaan aina Edvin Laineen Tuntemattomaan sotilaaseen (1955) saakka.

Kaikkiaan Waltarin joko suoraan valkokankaalle kirjoittamia, omista teoksistaan sovittamia tai muiden toimesta hänen töistään tehtyjä filmatisointeja on valmistunut Uusitalon laskujen mukaan 36, joista 33 Suomessa, yksi pohjoismaisena yhteistuotantona ja yksi Yhdysvalloissa. Tuo amerikkalaisfilmi on tietenkin Casablanca-ohjaaja Michael Curtizin Sinuhe, egyptiläinen (1953), suurelokuva, jonka päärooleissa Marlon Brandon ja Marilyn Monroen piti alunperin olla.

KIRJASTA

Ikävä kyllä kuvatarjonta lienee Valkokankaan Waltarianan parasta antia, sillä tekstin osalta teoksella ei liene mitään uutta tarjottavaa niille, jotka ovat lukeneet aikaisemmin tässä käsiteltävien elokuvaohjaajien elämäkertoja, Panu Rajalan Waltari-elämäkerran tai Suomen kansallisfilmografioita. Jopa kirjan toisen tekijän, Sakari Toiviaisen nimi on mukana vain, koska hän on tuohon Kansallisfilmografia-sarjaan laatinut elokuvien juoniselostukset, joita Uusitalo tässä teoksessa hyödyntää. Ilmeisesti Toiviainen ei siis mitenkään muuten ole ollut mukana tämän teoksen kirjoitustyössä – tyylikin on niin uusitalomaista.

Kirjailija lainaa tuttuun tapaansa suomenkielisten kriitikoiden arvostelujen lisäksi myös ruotsinkielisiä arvosteluita teoksessaan ja on laittanut ne mukaan alkuperäisellä kielellään, joka on edelleen outoa, sillä onhan teos muuten kokonaan suomenkielinen.

Valkokankaan Waltariana -teos soveltunee parhaiten niille, jotka ovat vasta tutustumassa Waltari-filmeihin eivätkä välttämättä halua poimia niihin liittyviä tietoja muista teoksista.

WALTARIN FILMOGRAFIA