4K UHD -arvostelussa Tappajahai (1975) ja Tappajahai 2 (1978)

Steven Spielberg olisi epäilemättä jossakin vaiheessa uraansa noussut huomattavaan asemaan ilman Tappajahaitakin, mutta silti Peter Benchleyn romaanin filmatisoinnin merkitystä ei voi vähätellä – hyvässä eikä pahassa. Hyvässä sikäli, että Tappajahai on mestariteos ja yksi kaikkien aikojen parhaimmista jännityselokuvista. Huonosta taas siinä mielessä, että sen myötä Hollywood alkoi keskittyä ryntäyselokuviin.

Tappajahai sai ensi-iltansa Yhdysvalloissa kesäkuun lopulla 1975 samanaikaisesti yli 450 teatterissa. Se ei ollut tavatonta, suurella kopiomäärällä levitykseen laskettuja elokuvia oli alkanut tulla joka vuosi, mutta Tappajahain menestys oli ennennäkemätöntä. Se rikkoi ensi-iltaviikonloppunaan kaikki katsojaennätykset ja pysyi neljätoista viikkoa Yhdysvaltain suosituimpana elokuvana. Tappajahaista tuli kotimaassaan siihenastisen historian kolmanneksi katsotuin elokuva Tuulen viemän (1939) ja Kymmenen käskyn (1956) jälkeen.

Mutta Tappajahai oli ja on paljon muutakin kuin vain menestyselokuva. Se on yhä, lukemattomien katselukertojen jälkeenkin, jännittävä, hauska ja komea teos.

Tarina on yksinkertainen. Roy Scheider näyttelee sheriffi Brodya, joka pelkää vettä, mutta on silti muuttanut työnsä perässä vaimonsa (Lorraine Gary) ja kahden nuoren poikansa kanssa Amity-nimiselle saarelle. Amity elää kesästä ja turisteista, jotka tulevat nauttimaan hiekkarannasta ja merestä. Pormestari (Murray Hamilton) ja kaupungin turismista elävät yrittäjät ovat ymmärrettävästikin närkästyneitä, kun Brody alkaa epäillä hain tappaneen rannalta pahasti silvottuna löytyneen nuoren naisen.

Brody ei silti vielä panikoi, mutta senkin aika koittaa. Hän hälyttää avukseen meritieteilijä Matt Hooperin (Richard Dreyfuss), joka osoittautuu Brodyn kanssa hyvin samanhenkiseksi kaveriksi. Lopulta Brody ja Hooper turvautuvat hainpyytäjä Quintin (Robert Shaw) apuun saadakseen valkohain hengiltä. He lähtevät yhdessä Quintin paatilla avomerelle isoa kalaa narraamaan. Vain osa palaa siltä reissulta.

Pääosakolmikon hieno yhteispeli tuntuu aidolta toveruudelta ja sillä on suuri merkitys siinä, että katsoja viihtyy miesten seurassa paatilla ja välittää näiden kohtalosta. John Williamsin yksinkertaisuudessaankin upea ja ikimuistoinen musiikki lainaa paljon Bernard Herrmannin Psykon (1960) sävellystä ja luo tunnelmaa yhdessä Spielbergin huomattavan visuaalisen lahjakkuuden kanssa. Spielberg oli jo aiemmilla töillään osoittanut lahjakkuutensa elokuvallisena tarinankertojana ja jännityksen luojana, mutta Tappajahai oli hänen ensimmäinen mestariteoksensa ja lienee yhä hänen uransa paras työ.

Aika on kohdellut Tappajahaita hyvin ja osittain syy on siinä, että kaikki on tehty kameran edessä käyttämällä mekaanista tekohaita ja perinteistä trikkikuvatekniikkaa. Mekaaninen hai on yhä näyttävä ja pelottava ilmestys. Toisin on alkupuolella nähtävän pienen hain kohdalla, jonka silmät näyttävät yhdestä kuvakulmasta nähtynä siltä kuin ne olisi maalaamalla tehty.

Vuonna 2012 valmistuneessa 4K-restauroinnissa on säilytetty vahvana filmillisyys ja osittain ehkä tahtomattakin, sillä Tappajahain kameranegatiivin on täytynyt olla varsin surkeassa kunnossa lukemattomien duplikaattien teon jäljiltä.

Tappajahai ilmestyy 4.9. uudelleen 4K:na, tällä kertaa The Film Vault -sarjassa 4 000 kappaleen rajoitettuna painoksena.

Tappajahai 2 on jatko-osaksi harvinaisen hyvä, mutta kun sen edeltäjä taas sattuu olemaan lajityyppinsä hienoimpia saavutuksia, niin sitä seikkaa ei voi pitää kovin erikoisena tässä tapauksessa.

Tappajahai 2:n ongelma on yksinkertaisesti siinä, ettei siinä ole mitään jännittävää tai pelottavaa. Roy Scheider oli hieno luonnenäyttelijä, joka teki 1970-luvulla muutaman ikimuistoisen roolin, mutta josta ei koskaan, ei edes Tappajahain menestyksen myötä, tullut »tähteä». Taitavana näyttelijänä hän kannattelee Tappajahain jatko-osaa, apuna ei ole tällä kertaa Richard Dreyfussia saati Robert Shaw'ta.

Ohjaaja Jeannot Szwarc on tyytynyt lähinnä jäljittelemään ja matkimaan Spielbergiä. Sama pätee käsikirjoitukseen, johon ei ole keksitty edes uutta loppua. Kaikki on vanhan toistoa ja mukana on korkeintaan vain hento häivähdys siitä kaikesta jännityksestä, hauskuudesta ja elokuvan taiasta, jota edeltäjässä oli ja on.

Tällaisten elokuvien kohdalla teoksen arvottaminen tähtiasteikoilla on erityisen hankalaa – niin turhaa kuin se muutenkin on. Nimittäin kauhu- tai jännityselokuvan jatko-osaksi Tappajahai 2 on varsin onnistunut. Tekniseltä toteutukseltaan ja kuvaukseltaan se on korkeatasoinen. Voisi puhua kolmen tähden elokuvasta, mutta kun sitä vertaa edeltäjäänsä, on yhdessäkin tähdessä tarpeeksi.

Ensimmäisen Tappajahain tapaan jatko-osan 4K-tallenteessa on vahvana läsnä alkuperäinen filmillinen ilme. Värimäärittely vaikuttaa vastaavan alkuperäistä ja näyttää hyvältä. Tappajahai 2:n negatiivi on epäilemättä ollut ykkösosaa paremmassa kunnossa.