bluevelvet2still
Kyle MacLachlan ja Isabella Rossellini elokuvassa Blue Velvet – ja sinisempi oli yö (1986). Kuva: DEG

Surrealistisen elokuvan mestari David Lynch, 72, on kuvaillut Dyyniä (1984) painajaismaiseksi kokemukseksi. On kuitenkin mahdollista, että ilman tätä Lynchin uran suurinta tuotantoa hänen kenties tunnetuinta ja arvostetuinta teosta Blue Velvet – ja sinisempi oli yö (1986) ei olisi olemassakaan.

Lynch oli nähnyt ja kokenut paljon ennen ensimmäistä pitkää elokuvaansa, Eraserheadia (1977). Tuo omalaatuinen koominen painajainen pelosta ja ahdistuksesta on sittemmin vakiinnuttanut paikkansa surrealistisen elokuvan merkkiteoksena, mutta vaikka Eraserhead oli menestys taide-elokuvapiireissä, ei se ollut suuren yleisön elokuva. Eraserhead kuitenkin poiki Lynchille tarjouksen ohjata Mel Brooksin yhtiölle Elefanttimies-niminen tositarina traagisen epämuodostuneesta Joseph Merrickistä ja tätä tutkineesta kirurgista. 1800-luvun lopun Lontooseen sijoittuva mustavalkoelokuva on Lynchin uran kauneimpia saavutuksia, koskettava kertomus todellisesta kärsimyksestä maailmassa, jossa ihmiset ovat unohtaneet suhteellisuudentajun ja empatian.

Elefanttimies sai peräti kahdeksan Oscar-ehdokkuutta ja hyvän yleisömenestyksen: Yhdysvalloissa se oli vuoden 25. katsotuin elokuva, Ranskassa 2,4:llä miljoonalla katsojallaan peräti 12. katsotuin ja Isossa-Britanniassakin elokuva keräsi liki 2,7 miljoonaa katsojaa. Lynch nappasi Elefanttimiehestä uransa ensimmäisen Oscar-ehdokkuuden.

dyyni1still
Kyle MacLachlan esikoisroolissaan Dyynissä, vastanäyttelijänä Sean Young. Kuva: DEG

Jedin paluun sijaan Dyynin maisemiin

Ensimmäisen menestyselokuvansa jälkeen Lynch yritti saada hänen omaan alkuperäisideaansa pohjautuvan surrealistisen elokuvan tuotantoon, mutta rahoitusta ei löytynyt. Lynch kieltäytyi George Lucasin tarjouksesta ohjata Jedin paluu (1983), joka oli vahvasti sidoksissa Lucasin omaan näkemykseen. Kun italialainen suurelokuvien legendaarinen tuottaja Dino De Laurentiis ja hänen tyttärensä Raffaella tarjosivat Lynchille mahdollisuutta ohjata toinen suuren luokan scifi-seikkailu, Frank Herbertin Dyynin filmatisointi, vastaus oli tällä kertaa myönteinen.

Meksikossa kuvatun elokuvan päätehtäviin palkattiin Kyle MacLachlanin ja Virginia Madsenin kaltaisia nuoria tulokkaita sekä legendaariset José Ferrer ja Max von Sydow. Mukana oli myös Sean Young, jonka kasvot piirtyivät ikuisesti osaksi scifi-genren historiaa Ridley Scottin Blade Runnerissa (1982). Scott oli De Laurentiisin ensimmäinen valinta Dyynin ohjaajaksi, mutta Scott jätti projektin ja päätyi lopulta Blade Runnerin pariin. Ennen De Laurentiisia Dyynin filmatisointioikeudet olivat chileläisohjaaja Alejandro Jodorowskylla, joka ei kuitenkaan saanut elokuvalle rahoitusta.

De Laureentisin ja Lynchin versio Dyynistä maksoi 40 miljoonaa dollaria, nykyrahassa liki sata miljoonaa. Se oli suurin piirtein saman verran kuin Jedin paluun budjetti, mutta vuoden 1984 elokuvista Dyyni oli ylivoimaisesti kallein: se maksoi enemmän kuin Beverly Hills -kyttä, Gremlins – riiviöt, Karate Kid ja Poliisiopisto yhteensä. Yleisömenestys ei kuitenkaan ollut lähelläkään näitä elokuvia: Dyyni oli Yhdysvalloissa vasta vuoden 28. katsotuin elokuva 30:n miljoonan dollarin lipputuloillaan, mutta Ranskassa 17. katsotuin 2,3:lla ja Saksassa peräti 11. katsotuin 1,6:lla miljoonalla katsojallaan. Suomessa Dyyni keräsi 54 546 katsojaa ja ylsi vuositilastossa 23. sijalle.

Dyynin menestys oli kokonaisuudessaan pettymys ja De Laurentiis kuoppasi ajatukset jatko-osasta. Lynchin uran kannalta Dyynin epäonnistuminen saattoi sittenkin johtaa parempaan lopputulokseen kuin jos elokuva olisi menestynyt. Nuori ohjaaja nimittäin kirjoitti De Laurentiisin kanssa kolmen elokuvan sopimuksen, johon Dyynin lisäksi olisi kuulunut sen jatko-osakin. Nyt jatko-osa jäi toteutumatta, mutta kolmas sovittu projekti toteutettiin joka tapauksessa. De Laurentiis antoi Lynchille käytännössä vapaat kädet (final cut -oikeuksia myöten) tehdä haluamansa elokuvan, kunhan se olisi korkeintaan kaksituntinen, ei maksaisi kuutta miljoonaa dollaria enempää ja Lynch suostuisi pienempään palkkioon. Lynch suostui ja näin alkoi Blue Velvetin matka kohti valkokangasta.

bluevelvet3still
Frank (Dennis Hopper) ja Dorothy (Isabella Rossellini). Kuva: DEG

Amerikkalaisen kiiltokuvan kääntöpuolella

Aihe uuteen elokuvaan tuli Lynchiltä itseltään. Lynch on haastatteluissa kertonut kypsytelleensä ajatusta Blue Velvetistä jo 1970-luvulta lähtien. Lopulta paperilla oli tarina nuoresta Jeffreystä, joka palaa maailmalta kotikaupunkiinsa isänsä sairastuttua. Hiljaisessa pikkukaupungissa Jeffrey tutustuu samaan aikaan kahteen aivan erilaiseen naiseen: nuoreen ja jopa neitseelliseen vaaleaan opiskelijatyttöön, Sandyyn, sekä Dorothyyn, kolmikymppiseen tummaan kapakkalaulajattareen, joka näyttää kantavan koko maailman taakkaa harteillaan. Yksi sattuma ja tapahtuma johtaa toiseen, ja lopulta Jeffrey on joutunut erittäin vaarallisen rikollisen, Frankin, perverssiin maailmaan.

Bobby Vintonin 1960-luvulla levyttämä Blue Velvet -laulu synnytti Lynchin mielessä kuvan vihreästä nurmesta ja valkoisesta aidasta, mikä on myöskin elokuvan ensimmäinen kuva. Frederick Elmesin kuvaama Blue Velvet on Lynchin uran hienoimpia saavutuksia: unenomainen voimakkaan sinisen ja punaisen värin sävyttämä amerikkalainen idylli, jossa täydellinen ja naiivi viattomuus joutuu kosketuksiin todellisen pahuuden kanssa. Eroottisuus ja väkivalta ovat keskeisessä roolissa. Kohtaus, jossa Dorothy joutuu (jälleen kerran) Frankin raiskaamaksi, aiheutti närää Yhdysvaltain sensuurielimessä ja Lynch muutti kohtausta vaihtamalla yhden kuvan toiseen: sen sijaan, että katsoja näkee Frankin lyövän tyttöä, katsoja näkeekin Jeffreyn reaktion lyöntiin. Todennäköisesti elokuvan seksuaalinen ja perverssi sisältö oli kuitenkin Yhdysvaltain sensuurille kovempi pala purtavaksi kuin väkivalta, joka on Blue Velvetissä vähäistä, mutta tehokasta.

Elokuvan pääosassa nuorena kiiltokuvapoikana nähtiin Kyle MacLachlan, Sandyna 19-vuotias Laura Dern ja Dorothyna Isabella Rossellini, Hollywood-legenda Ingrid Bergmanin ja ohjaaja Roberto Rossellinin tytär, joka oli näyttelijänä melko kokematon. Mystisen Frankin roolin näytteli Dennis Hopper.

Blue Velvetistä tuli kaksituntinen ja kuusi miljoonaa taalaa maksanut elokuva, kuten sopimus velvoitti. Sen sijaan, että elokuva olisi suoraan lähetetty elokuvateattereihin, se nähtiin ensin Montrealin ja Toronton filmifestivaaleilla elo- ja syyskuussa 1986. Yhdysvalloissa elokuvan levityksestä vastasi De Laurentiiisin uusi levitysyhtiö De Laurentiis Entertainment Group (DEG), joka aloitti levitystoiminnan kesäkuussa 1986 Arnold Schwarzeneggerin tähdittämällä Raa’alla keikalla. Ensimmäisen puolen vuoden aikana se toi valkokankaille peräti yksitoista elokuvaa.

Kuten taiteellisesti ansiokkaat ja prosoivat elokuvat aina, Blue Velvet aiheutti hyvin erilaisia reaktioita kriitikoissa. Yhdysvaltalaisyleisö sen sijaan ei saanut koskaan kunnon mahdollisuutta nähdä elokuvaa, sillä se pyöri parhaimmillaankin vain 188:ssa teatterissa. Tuohon aikaan suuret elokuvat lähtivät liikkeelle noin 1 500:lla kopiolla. Blue Velvet keräsi koko teatterilevityksensä aikana 8,5:n miljoonan dollarin lipputulot, mikä riitti vuositilastossa vasta sijalle 77. Yhtä sijaa ylempänä ja sadantuhannen dollarin päässä oli De Laurentiisin toinen elokuva, Michael Mannin ohjaama sarjamurhaajatrilleri Manhunter eli Psykopaatin jäljillä, joka oli ensimmäinen Hannibal Lecter -filmatisointi.

Blue Velvetin varsinainen Euroopan-ensi-ilta oli Italiassa, Rossellinin kotimaassa (katsojamäärää ei ole tiedossa). Sen jälkeen vuorossa olivat muun muassa Iso-Britannia, Espanja, Ranska ja Länsi-Saksa. Menestys ei ollut varsinaisesti vaatimatonta, mutta ei vaikuttavaakaan: näistä neljästä maasta kertyi yhteensä noin 2,5 miljoonaa katsojaa. Saksassa Blue Velvet oli vuoden 28. katsotuin elokuva noin 800 000:lla katsojallaan ja Ranskassa vasta 56. katsotuin noin 630 000:lla katsojallaan – vaikka Elefanttimies ja Dyyni olivat molemmat isoja hittejä Ranskassa. Espanjassa elokuvan näki vajaat 600 000 ja Isossa-Britanniassa noin 400 000 katsojaa.

Blue Velvetistä tuli ensimmäinen elokuva sitten Federico Fellinin Satyriconin (1969), joka sai Oscar-ehdokkuuden vain parhaan ohjauksen kategoriassa. Lynchin sijaan palkinto meni Oliver Stonelle elokuvasta Platoon – nuoret sotilaat.

bluevelvet1still
Dorothy (Rossellini) ja Jeffrey (MacLachlan). Kuva: DEG

Sinistä samettia suomalaiseen makuun

Blue Velvet tuli Suomeen pian sen jälkeen, kun uusi Finnkino oli syntynyt Mäkelän elokuvasuvun omistaman Finnkino Oy:n ostettua muun muassa Adams Filmi Oy:n osake-enemmistön. Pahasti velkaantunut Adams Filmi oli tehnyt De Laurentiisin kanssa pakettisopimuksen yhtiön elokuvista, ja kaupan myötä sopimus siirtyi Finnkinolle.

– Peruimme paketista joitakin leffoja, mutta Blue Velvetistä pidimme kiinni, Finnkinon silloinen markkinointipäällikkö, elokuvaneuvos Jussi Mäkelä kertoo.

Paketista jätettiin pois muun muassa John Guillerminin ohjaama King Kong elää (1986) – Linda Hamiltonin tähdittämä b-luokan jatko-osa Guillerminin King Kongille (1976), joka keräsi Suomessakin yli 125 000 katsojaa –, Stephen Kingin itsensä ohjaama Maximum Overdrive sekä Mannin Psykopaatin jäljillä. Syynä näiden hylkäämiseen ei ollut filmien vaatimaton menestys Yhdysvalloissa, vaan korkea hinta. Myös Blue Velvetistä maksettiin De Laurentiisille vähimmäiskorvaus ja sopimuksen mukaan osuus tuotosta, mikäli elokuva menestyisi. Blue Velvetin tapauksessa hinta oli lopulta alhainen, kun elokuvasta tulikin yllätyshitti.

– Kävin katsomassa Blue Velvetin Manhattanilla ja kokemus oli järisyttävä: yleisö kävi jatkuvaa dialogia elokuvan kanssa. Leffan jälkeen ryntäsin puhelinkoppiin ja soitin toimistolle: ”Tilataan heti kolme kopiota ja trailerit”.

Lynchin elokuva sai Suomessa lisänimen, Blue Velvet – ja sinisempi oli yö, joka on otettu liki suoraan Vintonin laulusta (”and bluer than velvet was the night” eli ”ja samettia sinisempi oli yö). Mäkelä keksi lisänimen jo katsellessaan elokuvaa Manhattanilla. – Minusta se on yksi onnistuneimmista, jos ei paras: runollinen ja kaunis!

Blue Velvet lähti liikkeelle kolmella esityskopiolla, mutta Mäkelä muistelee, että kopiomäärää nostettiin kysynnän myötä. Elokuvan ensi-ilta oli Helsingin Bristolissa heinäkuun 3. päivänä 1987, parhaimman kesälomasesongin aikaan.– Menin mielenkiinnosta heti katsomaan, Mäkelä kertoo. – Tupa oli täysi ja tunnelma käsittämättömän upea. Pari ihmistä poistui kesken näytännön, mutta muut katsoivat intensiivisesti. Leffan jälkeen yleisö antoi raikuvat aplodit, mikä oli mulle ensimmäinen kokemus kaupallisessa elokuvassa. Tuli erittäin hyvä fiilis. Oli tullut tehtyä jotakin oikein.

”Eroottisena makupalana” mainostettu, alle 18-vuotiailta kielletty Blue Velvet – ja sinisempi oli yö keräsi Suomen elokuvateattereissa peräti 98 720 katsojaa, Lynchin uran ylivoimaisesti suurimman yleisön tässä maassa. Vuoden 1987 ensi-illoista se oli 19. katsotuin. Lipputuloja kertyi vajaan kahden miljoonan markan, nykyrahassa noin 615 000:n euron verran. Elokuvan menestyksen myötä Mäkelä sai kutsun De Laurentiisin kotona järjestettyihin juhliin, jotka entisen markkinointipäällikön mukaan eivät olleet sieltä huonoimmasta päästä.

 

Lynchin elokuvat Suomessa

ELOKUVA VUOSI ENSI-ILTA KATSOJIA
Blue Velvet – ja sinisempi oli yö 1986 03.07.87 98 720
Villi sydän 1990 07.09.90 59 334
Dyyni 1984 22.02.85 54 546
Elefanttimies 1980 23.01.81 30 155
Lost Highway 1997 25.04.97 16 781
Inland Empire 2006 13.04.07 10 550
Twin Peaks – tuli kulje kanssani 1992 30.10.92 9 454
The Straight Story 1999 11.02.00 6 902
Eraserhead 1977 25.02.94 2 631
Mulholland Dr. 2001 02.08.02 Ei tiedossa
    YHTEENSÄ: 289 073

Ensi-illat

Perjantai 17.8.

theequalizer2juliste thespywhodumpedmejuliste

theplacejuliste fakiirijokajuuttuijuliste

Lisää ensi-iltoja

Seuraavat kotimaiset:

ilosiaaikojamielensapahoittajuliste itcamefromthedesertjuliste olavivirtajuliste valmentajajuliste

Lisää kotimaisia ensi-iltoja

Katsotuimmat kotimaiset 1970–

Katsotuimmat kotimaiset 1970–

1. Tuntematon sotilas (2017) 1 017 201
2. Uuno Turhapuro armeijan leivissä (1984) 750 965
3. Maa on syntinen laulu (1973)
711 909

Katsotuimmat ensi-illat 2018

Päivitetty 25.6.

1. Avengers: Infinity War 224 805
2. Deadpool 2 169 220
3. Black Panther
148 523
4. Supermarsu suomi
140 697
5. Coco  132 936

Katsotuimmat kotimaiset 2018

Päivitetty 25.6.

1. Supermarsu
140 697
2. Veljeni vartija 121 199
3. Varasto 2 94 031
4. Kaikki oikein 74 596
5. Suomen hauskin mies 55 755

ranin

Nyt elokuvateattereissa

mammamiajuliste2
Mamma Mia! Here We Go Again

O. Parker
4. viikko

241 540
katsojaa 14.8. mennessä

deadpool2juliste
Deadpool 2
David Leitch
14. viikko

195 734
katsojaa 14.8. mennessä

Kotimaiset elokuvat TV:ssä

Ilmoituksia