Koska aika ei tunnu riittävän laajempien juttujen tekoon, seuraavassa lyhyesti Hollywoodin ja eurooppalaisen elokuvan elävistä legendoista. Osa I.
Olivia de Havilland, 97
Syntynyt: 1.7.1916 Tokiossa, Japanissa
Syntymänimi: Olivia Mary de Havilland
Oscarit: 2 voittoa, 3 ehdokkuutta
Elokuvia näyttelijänä: 48
Olivia de Havilland on suurin yhä elossa oleva Hollywood-tähti, jonka yhteistyö ohjaaja Michael Curtizin ja näyttelijä Errol Flynnin kanssa kuuluu elokuvan historian merkittävimpään. Japanissa yhdysvaltalaisille vanhemmille syntynyt de Havilland on myös viimeinen elossa oleva näyttelijä Victor Flemingin Tuulen viemästä (1939), jossa hän näytteli Melanie Hamiltonin roolin. Myös de Havillandin sisko, 96-vuotiaaksi elänyt Joan Fontaine (1917–2013), oli Oscar-palkittu näyttelijätär.
Vuonna 1935 ensimmäisen elokuvansa tehnyt de Havilland nähtiin heti samana vuonna peräti neljässä elokuvassa, joista William Dieterlen ja Max Reinhardtin ohjaama Shakespeare-filmatisointi Kesäyön unelma ja Curtizin ohjaama merirosvoseikkailu Kapteeni Blood (1935) muistetaan tänäkin päivänä lajityyppiensä valioina. Kapteeni Blood teki de Havillandista suuren tähden ja aloitti hänen menestyksekkään yhteistyönsä sekä Curtizin että vastanäyttelijänsä Errol Flynnin kanssa. Curtizin ohjauksessa de Havilland ja Flynn näyttelivät myös elokuvissa Ne 600 urhoollista (1936), Robin Hoodin seikkailut (1938, yhteisohjaus William Keighleyn kanssa), Kahteen rakastunut (1938), Dodge City (1939), Elizabeth ja Essex (1939), Santa Fen sankari (1940) ja He kuolivat saappaat jalassa (1941).
Flynn ja de Havilland nähtiin yhdessä vielä David Butlerin musiikkielokuvassa Onnen tähti (1943), jossa he näyttelivät omia itsejään muiden tähtien tavoin. Lisäksi de Havilland näytteli Curtizin ohjauksessa elokuvissa Anthony Adverse (1936, pääohjaajana Mervyn LeRoy ja kreditoimattomana Curtiz), Kultakuumeen ajoilta (1938) ja Ylpeä kapinallinen (1958).
David Nivenin kanssa de Havilland näytteli Sam Woodin Rafflesissa (1938), James Cagneyn rinnalla Raoul Walshin komediassa Kilpakosijat juhlimassa (1941), Henry Fondan parina Elliott Nugentin komediassa Sydämet harhateillä (1942) ja Bette Davisin kanssa John Hustonin elokuvassa Tässä meidän elämässämme (1942). Uran suurin vaihe kuitenkin päättyi Flynn-yhteistyön loppumiseen. de Havillandin aktiiviuran tunnettuja teoksia ovat myös Mitchell Leisenin Kuolematon rakkaus (1946), Robert Siodmakin Pimeä peili (1948), Anatole Litvakin Käärmeenpesä (1948), William Wylerin Perijätär (1949), Henry Kosterin Serkkuni Raakel (1952), Stanley Kramerin Elämän muukalainen (1955), Walter Graumanin kauhuelokuva Kiikissä (1964) ja Robert Aldrichin jännitysfilmi Murha asuu sydämessä (1964) eli Hush... Hush, Sweet Charlotte.
de Havilland teki viimeiset elokuvaroolinsa Lewis Gilbertin Hurjissa seikkailijoissa (1970), Michael Andersonin Petoksessa (1972), katastrofielokuvissa Airport '77 (1977) ja Tuhoparvi (1978) sekä Ken Annakinin Viidennessä muskettisoturissa (1979). Elokuvien lisäksi de Havilland teki kymmenkunta TV-työtä vuoteen 1988 mennessä.
Oscar-palkintonsa de Havilland sai Kuolemattoman rakkauden ja Perijättären päärooleista. Lisäksi hän oli ehdolla Tuulen viemää -elokuvan sivuosasta sekä Yö on liian lyhyt- ja Käärmeenpesä-elokuvien päärooleista.
Kirk Douglas, 97
Syntynyt: 9.12.1916 New Yorkissa, Yhdysvalloissa
Syntymänimi: Issur Danielovitch Demsky
Oscarit: 3 ehdokkuutta, elämäntyöpalkinto
Elokuvia näyttelijänä: 73
Näyttelijälegenda Kirk Douglas muistetaan parhaiten Stanley Kubrickin Spartacus-suurelokuvan (1960) nimiroolista. Kubrickin kanssa myös Kunnian polut -sotaelokuvan (1957) tehnyt Douglas oli näyttelemisen ohella myös tuottajana useissa elokuvissa. Pelkästään tuottajana hän oli mukana tekemässä John Frankenheimerin F1-elokuvaa Grand Prix'ä (1966) ja poikansa Michael Douglasin tähdittämää Viimeistä kesää (1971). Lisäksi Douglas ohjasi kaksi elokuvaa, itsensä myöskin tähdittämät Scalawagin (1973) ja Possen (1975).
Lewis Milestonen film-noirissa Paholaisnainen (1946) valkokangasdebyyttinsä tehnyt Douglas sai ensimmäisen Oscar-ehdokkuutensa Mark Robsonin Nyrkkeilysankarin (1949) pääroolista. Toinen ehdokkuus tuli Vincente Minnellin viisi Oscaria voittaneen Särkyneitten haaveitten kaupungin (1952) pääosaroolista ja kolmas Minnellin ohjaaman Vincent Van Gogh -elämäkerran Hän rakasti elämää (1956) pääosasta. Elämäntyö-Oscarinsa hän sai vuonna 1996. Minnellin kanssa Douglas kuvasi vielä Kolme rakkautta -episodielokuvan (1953) ja Italiassa Kaksi viikkoa vieraassa kaupungissa -elokuvan (1962).
Douglasin lukuisten merkkiteosten joukkoon lukeutuvat myös Michael Curtizin Musiikkia veressä (1950), Billy Wilderin Tuhansien silmien edessä (1951), Richard Fleischerin Sukelluslaivalla maapallon ympäri (1954) ja Viikingit (1958), John Sturgesin Kuolemanloukku O.K. Corral (1957) ja Viimeinen juna Gun Hillistä (1959), King Vidorin Mies ilman tähteä (1955), Mario Camerinin Odysseus (1954), Guy Hamiltonin Paholaisen oppipoika (1959), Richard Quinen Uskottomat (1960), Robert Aldrichin Viimeinen auringonlasku (1961), Gottfried Reindhartin Kaupunki ilman sääliä (1961), David Millerin Ratsasta viimeinen taival (1962), John Hustonin Yhdestoista murha (1963), Frankenheimerin Toukokuun 7 päivää (1964), Otto Premingerin Ensi voitto (1965), Anthony Mannin Telemarkin sankarit (1965), Melville Shalvesonin Jättiläisen varjo (1965), René Clémentin Palaako Pariisi? (1966) ja Joseph L. Mankiewiczin Lännen kieroin kaveri (1970).
Aktiiviuransa loppupuolella Douglas näytteli Arnold Schwarzeneggerin kanssa Kaktus-Jackissa (1979), George Millerin Lumisen joen miehessä (1983), Burt Lancasterin kanssa Kovissa kavereissa (1986) ja John Landisin Oscarissa (1991) Sylvester Stallonen kanssa. 2000-luvulla Douglas on tehnyt vain kaksi elokuvaa, Fred Schepisin ohjaaman komedian It Runs in the Family (2003) ja pienen budjetin independent-elokuvan Illusion (2004), joka ei päässyt teatterilevitykseen. Televisiossa Douglas näytteli mm. Marvin J. Chomskyn Voitto Entebbessä -elokuvassa (1976).
Douglasin ensimmäinen avioliitto Diana Douglasin (s. 1923) kanssa kesti vuodesta 1943 vuoteen 1951. Anne Douglasin (syntynyt noin vuonna 1930) kanssa hän on ollut naimisissa vuodesta 1954 lähtien.
Maureen O'Hara, 93
Syntynyt: 17.8.1920 Irlannissa
Syntymänimi: Maureen FitzSimons
Oscarit: -
Elokuvia näyttelijänä: 55
173-senttinen punapää suurine silmineen erottuu edukseen elokuvasta kuin elokuvasta, eikä hän oikeastaan koskaan jäänyt toisen näyttelijän, varsinkaan miehen, varjoon. Irlannissa 17. elokuuta 1920 syntynyt Maureen FitzSimons näytteli jo lapsesta saakka, ja koefilminsä jälkeen hän sai seitsemän vuoden sopimuksen Charles Laughtonin tuotantoyhtiöltä. O'Hara ehti tehdä kaksi pientä valkokangasroolia, ennen kuin hänet jo palkattiinkin Laughtonin kanssanäyttelijäksi Alfred Hitchcockin ohjaamaan Jamaica Inniin (1939). Samana vuonna teattereihin tuli William Dieterlen ohjaama Notre Damen kellonsoittaja, jossa O'Hara sai Laughtonin lisäksi seuraa Sir Cedric Hardwickesta. Hyvät arvostelut saaneen Notre Damen kellonsoittajan myötä O'Hara oli tehnyt Hollywood-debyyttinsä alle kaksikymmenvuotiaana, ja jatkossa hänet nähtiinkin jo päärooleissa erityisesti musikaaleissa. Laughtonin kanssa O'Hara teki vielä Jean Renoirin ohjaaman Tämä maa on minun -sotadraaman vuonna 1943.
John Fordin viidellä Oscarilla palkittu Vihreä oli laaksoni (1941) aloitti kaksikon yhteistyön, joka jatkui elokuvilla Rio Grande, Hurja mieheni, Vaitelias mies ja Suuri paraati. Vuonna 1950 valmistunut Rio Grande oli "vain länkkäri" arvostelijoiden ja palkintolautakuntien silmissä, mutta Vaitelias mies sai arvostusta jo valmistuessaan ja tänä päivänä sitä pidetään yhtenä Fordin kuin myös näyttelijöidensä parhaimpana elokuvanaan. Rio Grandessa, Hurjassa miehessäni ja Vaiteliaassa miehessä pääroolin näytteli John Wayne, jonka kanssa O'Hara teki myös Andrew V. McLaglenin McLintock!:n (1963) ja George Shermanin Hurjan Jaken (1971).
Muita O'Haran suuria ja vähän pienempiäkin klassikkoelokuvia ovat George Seatonin joulutarina Susanin kääntymys (1947), Carol Reedin Miehemme Havannassa (1959), David Swiftin Disney-hitti Ansa vanhemmille (1961) sekä James Stewartin kanssa tehdyt, Henry Kosterin ohjaama Mr. Hobbs lähtee lomalle (1962) ja McLaglenin ohjaama Rancho River (1966).
Kuten melkeinpä kaikki naisnäyttelijät, joutui O'Harakin olemaan useimmiten vain naispääosassa, ei koskaan varsinaisessa pääroolissa. Waynen, Stewartin ja Laughtonin lisäksi hänen vasta- ja kanssanäyttelijöihinsä lukeutuivat mm. Errol Flynn (Kaikkia lippuja vastaan), Tyrone Power (Musta joutsen, Suuri paraati), Henry Fonda (Kuolematon kersantti), Douglas Fairbanks Jr. (Sinbad merenkävijä), Rex Harrison (Korkein panoksin), Lon Chaney Jr. (Arabian sheikki) ja Anthony Quinn (Kaikkia lippuja vastaan, Kunniavelka, Äitini on naiseni). Hitchcockin, Renoirin ja Fordin lisäksi O'Haraa ohjasivat myös mm. Sam Peckinpah, Henry Hathaway, William A. Wellman, Nicholas Ray, Jean Negulesco ja Lewis Milestone.
O'Hara teki viimeisimmän valkokangasroolinsa Chris Columbuksen ohjaamassa ja käsikirjoittamassa, mutta tuottaja John Hughesin nimellä myydyssä Äitini on naiseni -draamakomediassa vuonna 1991. Kahdenkymmenen vuoden ajan hiljaiseloa pitänyt näyttelijätär palasi valkokankaalle vähintäänkin yhtä hyvissä voimin kuin oli sen jättänyt, mutta vaikka hänellä olikin elokuvan toinen pääosarooli John Candyn rinnalla, ei häntä sittemmin ole valkokankaalla nähty. Kolme televisioelokuvaa O'Hara kuitenkin vielä teki, mutta niistäkin tuorein on vuodelta 2000.
Terveysongelmistakin kärsinyt 93-vuotias Hollywood-legenda on kuitenkin edelleen ikäänsä nähden hyvissä voimissa. Hän viettää aikaansa pääasiassa Irlannissa, vaikkakin omistaa talot myös Arizonasta ja Neitsytsaarilta. O'Hara ei urallaan saanut ensimmäistäkään Oscar-ehdokkuutta, eikä häntä ole myöskään elämäntyö-Oscarilla huomioitu. O'Haran elokuvat sen sijaan voittivat yhteensä 12 Oscaria ja olivat lisäksi ehdolla 23 kertaa.
Klikkaa kuva isommaksi.
