Kun ääni tuli suomalaiseen elokuvaan

Lennart Hamberg, Yrjö Nyberg, Alvar Hamberg

Suomalainen äänielokuva syntyi pikemminkin olosuhteiden pakosta ja insinööritaidon innoittaman kokeilun kautta kuin taiteellisesta tahdosta. Mykkäelokuvan aikaan vuonna 1929 ohjaajauransa aloittanut ja kolme mykkäelokuvaa ohjannut Valentin Vaala kertoi neljäkymmentä vuotta myöhemmin äänielokuvan tuntuneen tuolloin mahdottomuudelta, joskaan kukaan ei tuntunut tietävän, mitä sillä lopulta tarkoitettiin. Joka tapauksessa ääni tuli suomalaiseen elokuvaan jälkijunassa muuhun maailmaan verrattuna, mutta sen ensiaskelien jälkeen edettiin harppauksin kohti aikaa, jolloin mykkäelokuvia ei enää tehty.

1930-luvun alun jälkeen Suomessa on tehty vain yksi mykkäelokuva, Aki Kaurismäen ohjaama Juha (1999), joka olikin eräänlainen kunnianosoitus suomalaiselle mykkäelokuvalle – ja samalla parodia siitä. Toisaalta, Juhani Ahon tunnettu romaani oli jo kahdesti filmattu Suomessa, ensin Nyrki Tapiovaaran mustavalkoisena filminä ja parikymmentä vuotta myöhemmin Toivo Särkän värielokuvana, mutta ei kertaakaan sekä mustavalkoisena että mykkänä.

Ääni tulee Hollywoodiin

Warner Bros. -studion tuottama ja Alan Croslandin ohjaama Jazzlaulaja (1927) ei ollut ensimmäinen elokuva äänen kera, mutta se oli ensimmäinen pitkä varsinainen äänielokuva. Kaukaa viisaina Warnerin veljekset päättivät tehdä ensimmäisestä äänielokuvastaan musikaalin, joka antoi ennen pitkää koko maailmalle mahdollisuuden nähdä ja ennen kaikkea kuulla Al Jolsonin laulavan. Aluksi ääni oli siis eräänlainen ”gimmick”, jollaisena 3D:tä sen varhaisissa ja nykyisessä muodossa voidaan pitää, mutta toisin kuin 3D, ääni toi elokuvataiteeseen aivan uusia ulottuvuuksia ja mahdollisuuksia.

Jazzlaulaja oli Pohjois-Amerikassa vuoden 1927 ensi-illoista suosituin. 422 000 dollarilla tuotetun elokuvan tuotot maailmanlaajuisesta levityksestä kohosivat 2,6 miljoonaan dollariin, joka oli siis Warnerin osuus lipputuloista. Ilman ääntä tätä elokuvaa ei varmasti olisi tehty, sillä siinä ei olisi ollut yksinkertaisesti mitään järkeä.

Jazzlaulajassa yhdistyivät kolme hyvin suosittua viihde- ja taidemuotoa: elokuva, laulu ja konsertti. Laulua saattoi toki kuunnella kotona gramofonilla, elokuvia saattoi katsoa hyvin huokeaan hintaan lähimmässä teatterissa, eikä konserttiinkaan lähteminen ollut varmasti ylivoimainen este, jos tahtoa oli. Nyt ne kuitenkin ensimmäistä kertaa yhdistyivät.

Mykkäelokuvaesitykset olivat käytännössä aina säestettyjä, joko siten, että teatterissa oli elävää musiikkia tai säveliä kuultiin gramofonilta. Ei mennyt kauan, kun joku keksi, miten elokuvaan saadaan ääni. Jos kerran laulua ja musiikkia voidaan äänittää savikiekolle, niin miksei elokuvankin ääniä, ja kun kerran elokuvaesitystä voidaan säestää levyltä tulevalla musiikilla, niin miksei siltä levyltä voisi tulla elokuvaan kuuluvat äänet. Levyäänimenetelmän ongelmat olivat kuitenkin suuret; savikiekoiksi kutsutut vanhat äänilevyt olivat hyvin herkkiä hajoamaan, eikä kuvan ja äänen pitäminen synkronissa ollut niin helppoa.

Äänielokuva kaikkien tuntemassa muodossaan perustuu keksintöön, jossa ääni tallennettiin samalle filminauhalle itse elokuvan kanssa – tätä tarkoittaa optinen ääni. Näin ollen ääni pysyi aina synkronissa elokuvaa esitettäessä, eikä filmikelan lisäksi tarvinnut kuljettaa erillisiä äänilevyjä. Tällä tekniikalla syntyi äänielokuva, joka ei pian enää ollut vain pieni lisämauste ja hauska kikka, vaan yhtä suuri osa elokuvataidemuotoa kuin kirjapainotekniikka kirjallisuudessa.

Monien asiantuntijoiden mielestä elokuvan ilmaisu kärsi äänen tulosta, sillä äänellä voitiin kertoa haluttavat asiat sanoin sen sijaan, että olisi käytetty kuvallista ilmaisua – siis kuvia, josta koko taidemuodossa oli kyse. Sitä tosin ei kukaan tiedä, miten kauan elokuva olisi säilynyt taide- ja viihdemuotona, mikäli se olisi pysynyt mykkänä.

Ääni tulee Suomeen

Vaikka Jazzlaulaja ehti kotimaassaan ensi-iltaan jo lokakuussa 1927, saatiin ensimmäinen äänielokuva Suomeen vasta pari vuotta myöhemmin. Suomi-Filmi oli vuosina 1929–1930 hankkinut kaikkiin teattereihinsa levyäänilaitteet, jotka jouduttiin sitten pian korvaamaan uusilla optisen äänen vietyä voiton.

Ensimmäisenä ”äänielokuvana” Suomessa nähtiin helmikuun 11. päivänä vuonna 1929 ensi-iltansa saanut, William A. Wellmanin ohjaama Siivet (1927), jonka kanssa Jazzlaulaja kilpaili ensi-iltavuotensa ja tulevien vuosien yleisönsuosiosta. Siivet voitti myös historian ensimmäisen parhaan elokuvan Oscar-palkinnon. Toisaalla on myöskin väitetty Archie Mayon Sonny Boyn (1929) olleen ensimmäinen Suomessa esitetty äänielokuva.

Wellmanin elokuva ei ollut ns. 100-prosenttinen äänielokuva, mutta ennen pitkää Suomessakin saatiin sellaisia nähdä. Nämä filmit olivat – luonnollisestikin – musikaaleja, joiden tekeminen oli itsestäänselvää ja – nerokasta. Koskaan aikaisemmin ei tavallinen suomalainen saanut nähdä ja kuulla Broadway-musikaalia, mutta nyt se oli mahdollista lähimmässä elokuvateatterissa. Niinpä ei ole lainkaan ihmeellistä, että ensimmäiset suomalaisetkin äänielokuvat olivat nimenomaan musiikkipitoisia ”revyitä”.

Suomalainen äänielokuva syntyy Turussa

Unohdettu ja epäonninen suomalainen keksijä Eric Tigerstedt oli jo hyvin varhaisessa vaiheessatehnyt kokeiluja äänielokuvan ja televisionkin parissa, mutta suomalaisen äänielokuvan isä oli turkulainen Yrjö Nyberg (vuodesta 1934 Norta).  

Turussa 18. maaliskuuta vuonna 1904 hyvin toimeentulevaan perheeseen syntynyt Norta innostui elokuvasta teini-ikäisenä, ja viidentoista vuoden ikäisenä hän osti 10,5-millisen kameran yhdessä ystäviensä Lennart ja Alvar Hambergin kanssa. Vuonna 1919 kolmikko perusti valokuvalaboratorion, Lahyn-Filmin (L: Lennart, A: Alvar, H: Hamberg, Y: Yrjö, N: Nyberg), joka muuttui piakkoin elokuvayhtiöksi kolmikon ryhdyttyä todenteolla elokuvakokeiluihin.

Vuonna 1922 syntyi yhtiön ensimmäinen lyhytelokuva, Bilder från Åbo, yhdeksänminuuttinen dokumentti, joka kuvattiin samana vuonna hankitulla 35-millisellä elokuvakameralla. Tämän perusteella Lahyn-Filmin toiminta valokuvalaboratoriona lienee ollut varsin kannattavaa. Vuonna 1922 Nortan kuvaustaitoa hyödynnettiin Erkki Karun ja Eero Leväluoman ohjaamassa Finlandia-dokumentissa. Suhteet Suomi-Filmiin oli luotu.

Vuonna 1924 Lahyn-Filmin suojissa syntyi lyhytelokuva Aito sunnuntaimetsästäjä, jossa yksi osuus on taiteilija Karl Salénin piirtämä animaatiojakso. Ensimmäinen pitkä kotimainen animaatioelokuva valmistui vasta vuonna 1979. Samana vuonna Aidon sunnuntaimetsästäjän kanssa Lahyn-Filmissä saatiin valmiiksi yhtiön ensimmäinen pitkä näytelmäelokuva, 71-minuuttinen Kihlauskylpylä, jonka Norta ohjasi, käsikirjoitti, leikkasi, lavasti ja tuotti sekä yhdessä Alvar Hambergin kanssa myös kuvasi. Pääosin Naantalin Merikylpyssä kuvattu elokuva sai ensi-iltansa Turussa 13. marraskuuta, ja Helsinkiin se saapui 15. joulukuuta. Esikoisohjaaja oli filminsä valmistuessa 20-vuotias.

Erityisen kannattava hanke Kihlauskylpylä ei liene ollut, sillä Lahyn-Filmin seuraava pitkä elokuva valmistui vasta vuonna 1931. Sitä ennen Norta ja kumppanit tekivät kokeiluja äänielokuvan saralla, ensimmäisinä Suomessa. Vuodesta 1926 lähtien äänielokuvaan paneuduttiin, mutta vasta vuonna 1929 saatiin valmiiksi ensimmäinen lyhyt äänielokuva, jossa Raf. Ramstedt ”esiintyi ja lauloi suosittuja suomalaisia ja ruotsalaisia laulujaan”. Syncrophon-nimisellä, Nybergin rakentamalla levyäänimenetelmällä kuvattu viisiminuuttinen filmi sisälsi – kuinka ollakaan – laulua ja tanssia.

Ensimmäiset pitkät äänielokuvat

Kun ääni lopulta tuli suomalaiseen pitkään näytelmäelokuvaan, se tapahtui nopein harppauksin. Hollywoodin äänielokuvat olivat muodostuneet vetonauloiksi myös Suomen teattereissa. Vaikka Suomi oli pieni ja köyhä maa, oli täällä kuitenkin sen verran innokasta elokuvakansaa, että ulkomaiset toimijat uhkasivat ryhtyä tekemään suomenkielisiä elokuvia. Vuonna 1929 Paramount tuottikin erään lyhytelokuvan, jossa Annie Mörk lausui Larin-Kyöstin Kuismaa ja Helinää. Sitäkin kiinnostavampi on Tylyä rakkautta -niminen amerikkalaiselokuva, jonka James Cruze ohjasi ja tuotti.

Cruzen elokuvaan kuvattiin Pariisissa kaksi jaksoa, missä Jaakko Korhonen ja Ruth Snellman näyttelivät suomalaisia siirtolaisia ja puhuivat muutaman repliikin verran suomea. Kaiken järjen mukaan tämä jakso on nähty vain elokuvan suomalaisessa levitysversiossa, mutta varmuutta siihen ei tunnu löytyvän.

Kun äänielokuva oli jo lyönyt itsensä läpi 1930-luvun alussa, syntyi ongelmia elokuvien kääntämisessä vieraskielisille markkinoille. Yksi ratkaisu ongelmaan oli pyrkimys kuvata sama elokuva parhaimmillaan kymmenillä eri kielillä, mutta tähän ei lopulta ryhdytty, joskin vielä 1930-luvulla tehtiinkin Hollywoodissa sekä englannin- että espanjankielisiä versioita samoista aiheista. Esimerkiksi Tod Browningin Draculaa (1931) kuvattiin päiväsaikaan englanniksi ja samoissa lavasteissa yöaikaan toisen ohjaajan ja toisten näyttelijöiden kanssa espanjankielistä versiota samasta tekstistä.

Samainen Korhonen liittyy myös ensimmäiseen suomalaiseen ”äänielokuvaan”. Agapetuksen (oik. Yrjö Soini) Aatamin puvussa ja vähän Eevankin -romaani oli otettu Suomi-Filmin filmausohjelmaan. Tuottaja-ohjaaja Erkki Karu ei tällä kertaa itse ryhtynyt ohjaustyöhön, vaan palkkasi tehtävään parissa filmissä näytelleen Korhosen. Kesken elokuvan kuvausten Karu tuli siihen lopputulokseen, että tähän uutukaiseen oli saatava ääni tavalla tai toisella. Koska kuvaukset olivat jo pitkällä, ei repliikkejä voitu yhtäkkiä ruveta äänittämään ja jättää osia elokuvasta ilman ääntä. Niinpä filmiin tuli lopulta optisena äänenä vain musiikki, pari laulua ja repliikkiä sekä äänitehosteita, joita suomalaiset pääsivät kummastelemaan helmikuun 2. päivänä 1931, kun elokuva saapui valkokankaille.

Aatamin puvussa ja vähän Eevankin -elokuvan äänitystöistä vastasi tietenkin Lahyn-Filmi, jolla ainoana oli Suomessa siihen valmiudet. Jälkiäänitystyöt tehtiin Lahyn-Filmin tiloissa Turun Samppalinnassa. Tiettävästi jo samaan aikaan Nyberg ja Hambergit valmistelivat omaa äänielokuvaansa kaikessa hiljaisuudessa. Tekijät itse luokittelivat Sano se suomeksi -elokuvan revyyksi, sisälsihän se esimerkiksi laulua, tanssia sekä Paavo Nurmen haastattelun, kaikki Markus-sedän esittelemänä. Toisin kuin Aatamin puvussa ja vähän Eevankin, Sano se suomeksi oli niin sanotusti 100-prosenttinen äänielokuva. Se, että elokuvan yleisömenestys jäi Agapetus-filmiä pienemmäksi selittynee juurikin juonen puutteella. Olihan kansa jo nähnyt Lahyn-Filmin lyhyitä dokumentaarisia äänielokuvapätkiä, nyt he pääsivät vain näkemään uusia sellaisia pitkäksi elokuvaksi naamioituna.

Sano se suomeksi -elokuvan optinen ääni syntyi käytännössä seuraavasti, kuten Kansan Kuvalehti vuonna 1931 selosti: ”Ääni saa ilman värähtelemään, nämä värähdykset vuorostaan mikrofonin kalvon värähtelemään, nämä värähdykset muutetaan heikoiksi sähkövärähtelyiksi, jotka vahvistettuina johdetaan ns. välkelamppuun. Lampun välähtelyt sitten valokuvataan kapeasta raosta (n. 2 x 0,01 mm), niin että filminauhalle syntyy juuri tämän raon kuvia, perättäisiä viiruja, toiset tummia, toiset vaaleampia, ohuita ja paksumpia. Suuret tummuudet: voimakas ääni, ohuet: korkea ääni ja päinvastoin. Samaan aikaan on tavallisella filmikoneella [kameralla] otettu se, jota tähän asti on yksinkertaisesti sanottu filmiksi. Nämä kaksi eri negatiivifilmiä kopioidaan yhdeksi valoäänifilmiksi. 'Ulos' ääni tulee filmistä erikoisten koneitten avulla päinvastaisessa tallennusjärjestyksessä: kuva – välke – sähkö – ääni. Tarkemmin: viiruinen ääninauha kulkee valokiilan ohi päästäen tietysti lävitseen enemmän tai vähemmän valoa tummuuksista riippuen. Tämä välähtely otetaan ns. valosähköiseen kennoon, jossa se taas aiheuttaa sähkövärähtelyä, jotka kovaäänisten kautta muuttuvat korvin kuultaviksi”.

Nortan käyttämässä tekniikka perustui intensiteettipiirrokseen, mutta myöhemmät äänielokuvat perustuivat transversaaliraitaan, kuten Ari Honka-Hallilan Äänielokuva tulee Suomeen -artikkelissa todetaan.

Kansan Kuvalehdelle Norta kertoi myös Sano se suomeksi -elokuvassa olleen perhana-sanan joutuneen sensuurin hampaisiin. Päästäkseen eroon ”perhanasta”, Norta vain maalasi vähän mustaa väriä filmille siihen kohtaan, missä tuo sana oli, eikä se enää voinut kuulua. Tuolloin, 1930-luvun alussa, Norta uskoi kyllä siihen, että äänielokuva oli tullut jäädäkseen, mutta käytettäväksi vain osittain – eli hän uskoi elokuvien pysyvän osittain mykkinä, äänen jäädessä vain tehokeinoksi.

Kurt Jäger ja Jägerton

Lahyn-Filmin toiminta loppui jonkun ajan päästä Sano se suomeksi -elokuvan valmistumisesta, kun Norta houkuteltiin töihin Ruotsiin ja Hambergin veljekset jäivät pitämään valokuvauslaboratoriota Turkuun. Vuosina 1931–1933 Norta äänitti ainakin seitsemän elokuvaa Ruotsissa, kunnes palasi Suomeen, ilmeisesti johtuen siitä, että Aga-Balticin ja muiden valmistajien tasokkaamat äänityslaitteet veivät Nortalta työt.

Ruotsin-vuosinaan Nortan, eli Nybergin, nimi nähtiin parissa suomalaisessakin filmissä. Norta sekä kuvasi että äänitti Kalle Kaarnan Kuisman ja Helinän (1932), joka oli Jääkärin morsiamesta poiketen jo kokonaan äänifilmi. Vaalan uuden elokuvan, Sinisen varjon (1933), Norta myös äänitti.

Nortan poissaollessa ilmestyi sopiva markkinarako Kurt Jägerille. Berliinissä 14. lokakuuta 1898 syntynyt Jäger oli 1920-luvun alussa nuorena miehenä päässyt Suomi-Filmille kuvaajaksi ja leikkaajaksi, mutta jo vuosikymmenen puolivälissä hän alkoi tehdä töitä omaan laskuunsa. Saksasta tilaamistaan osista Jäger rakensi Jägerton-nimisen äänityslaitteiston, jolle löytyi työtä niin Kaarnan kuin Suomi-Filminkin elokuvista.

Jäger kävi äänittämässä Vaalan muutoin mykän Lavean tien (1931) muutamat laulut ja vastasi myöskin Kaarnan Jääkärin morsiamen (1931) laulujen äänityksestä. Pian myös Suomi-Filmin Erkki Karu tarvitsi Jägerin palveluksia, kun Korhosen ohjaama toinen Agapetus-filmatisointi Rovastin häämatkat (1931) piti osittain jälkiäänittää. Suomi-Filmin ensimmäinen varsinainen äänielokuva, Karun itsensä ohjaama Tukkipojan morsian (1931), oli sekin Jägerin äänittämä. Waldemar Wohströmin ohjaaman Agapetus-filmin Olenko minä tullut haaremiin (1932) äänittämisen jälkeen Jäger myi äänityslaitteistonsa Suomi-Filmille ja lähti jälleen omien projektiensa pariin, tosin edelleen myös äänittäen tuottamisen, kuvaamisen ja leikkaamisen ohella.

Suomeen palattuaan Norta löysi itselleen ja äänityskalustolleen töitä uudesta Oy Suomen Filmiteollisuus (SF) -yhtiöstä, jonka Erkki Karu oli perustanut tultuaan savustetuksi ulos Suomi-Filmistä. Karun kuoltua vuonna 1935 yhtiön johtoon nousi Toivo "T. J." Särkkä, joka antoi Nortan johdattaa itsensä filmiohjaamiseen ihmeelliseen maailmaan – siitäkin huolimatta, ettei Nortalla siitä erityistä osaamista tai edes kokemusta ollut.

Norta ja Särkkä tekivät yksitoista yhteistä ohjausta, jonka jälkeen Särkkä ryhtyi soolo-ohjaajaksi. Nortakin sai ohjata vielä pari omaa filmiä, mm. SF-Paraatin (1940), SF:lle, ennen kuin sai lähtöpassit vuonna 1941. Nortan rajallisia ohjaajakykyjä ei enää tarvittu, kuten ei hänen vanhentunutta äänityslaitteistoakaan, joka korvattiin ruotsalaisella Aga-Baltic-laitteistolla.

SF:ltä lähdettyään Norta löysi uuden kodin uudesta Fenno-Filmistä, jossa hän sai sekä ohjata, leikata, tuottaa että äänittää elokuvia vuoteen 1949 asti, jolloin Fenno-Filmi ja Adams-Filmin tuotanto-osasto yhdistyivät muodostaen Fennada-Filmin. Siihen päättyi Nortan ura pitkien elokuvien tekijänä, joskin hän vielä vuonna 1959 teki sittemmin hyvin harvoin nähdyn Mauri Sariola -filmatisoinnin Kolmas laukaus (1959) ja vielä vuonna 1972 työskenteli niin käsikirjoittajana, kuvaajana kuin äänittäjänäkin Teuvo Tulion värielokuvassa Sensuela.

Varhaisista suomalaisista äänielokuvista on DVD:llä julkaistu vain Valentin Vaalan Laveata tietä, sekin tosin ilman lauluosuuksia, joista löytyy otokset DVD-julkaisun lisämateriaaleista. Saman DVD-julkaisun lisämateriaaleissa on myös säilyneet katkelmat Vaalan kokonaan äänissä kuvatusta Sinisestä varjosta. Vanhimmat kokonaan säilyneet ja DVD:llä julkaistut kotimaiset äänielokuvat ovat Vaalan vuoden 1935 elokuvat Kun isä tahtoo... ja Kaikki rakastavat.