Milos Forman on kuollut – Yksi lensi yli käenpesän- ja Amadeus-elokuvien mestariohjaaja

Jack Nicholson ja Milos Forman elokuvan Yksi lensi yli käenpesän (1975) kuvauksissa. Kuva: Warner Bros.

Tshekkiläisohjaaja Milos Forman kuoli eilen uudessa kotimaassaan Yhdysvalloissa 86:n vuoden ikäisenä, The Hollywood Reporter uutisoi. Forman, syntymänimeltään Jan Thomas Forman, syntyi helmikuun 18. päivänä vuonna 1932.

Formanin äiti kuoli Auschwitzissa ja kasvatti-isä Saksassa sijainneessa keskitysleirissä, mutta Formanin biologinen arkkitehti-isä selvisi hengissä sodasta. Sodan jälkeen Forman pääsi korkealuokkaiseen sisäoppilaitokseen, jossa opiskeli samaan aikaan myös kaksi muuta tulevaa elokuvaohjaajaa, Ivan Passer ja Jerzy Skolimowski. Myöhemmin Forman opiskeli elokuvakäsikirjoittamista Prahassa.

Vladimir Pucholt ja Hana Brejchová elokuvassa Vaaleaverikön rakkaus (1965). Kuva: Future Film

Nopeasti kansainväliseen tietoisuuteen

Elokuvanteon Forman aloitti jo sisäoppilaitosaikoinaan ja jatkoi lyhytdokumenttien tekoa aina 1960-luvun puoliväliin saakka. Pitkän näytelmäelokuvan ohjaajana Forman debytoi Mustalla Pekalla (1964), jonka valmistuessa hän oli 32-vuotias. Draamakomedia työelämään siirtyvästä teinipojasta toi ohjaajalle jonkin verran kansainvälistä näkyvyyttä, mutta toinen elokuva Vaaleaverikön rakkaus (1965) oli jo täysosuma. Festivaalien kautta kansainvälistä näkyvyyttä saanut komedia sai Yhdysvalloissa parhaan vieraskielisen elokuvan Oscar- ja Golden Globe -ehdokkuudet. Suomessa Forman palkittiin Jussilla parhaana ulkomaalaisena ohjaajana kahdesta ensimmäisestä elokuvastaan vuonna 1967.

Formanin kolmas elokuva Palaa, palaa! (1967) oli jälleen suurmenestys: parhaan vieraskielisen elokuvan Oscar-ehdokkuuden saanut komedia vapaapalokuntalaisten pieleen menevistä juhlista oli kaupallinen ja korkeatasoinen elokuva. Vuonna 1968 Tshekkoslaviakia miehitettiin ja Forman päätti lähteä Yhdysvaltoihin vapaampaan ilmapiiriin.

Taking Off – otetaan hatkat. Kuva: Future Film

Taking Off – otetaan hatkat

Yhdysvaltoihin tultuaan Formanilta kesti hetken päästä tekemään ensimmäistä englanninkielistä elokuvaansa. Formanin ensimmäinen yhdysvaltalainen elokuva oli Taking Off – otetaan hatkat (1971), ajankohtainen satiiri nykyajan vanhemmista ja vanhemmuudesta hippien ja huumeiden aikakaudella. Lynn Carlinin ja Buck Henryn tähdittämä komedia oli suuri arvostelumenestys ja sai hyvän vastaanoton Cannesin filmifestivaaleilla, jossa se kilpaili Kultaisesta palmusta ja voitti tuomariston pääpalkinnon.

Seuraavana vuonna Forman teki seitsemän muun ohjaajan kanssa München 1972 – kahdeksan näkökulmaa -nimisen dokumenttielokuvan kaupungissa järjestetyistä olympialaisista.

Jack Nichoolson elokuvassa Yksi lensi yli käenpesän (1975). Kuva: Warner Bros.

Yksi lensi yli käenpesän, 1970-luvun suuri klassikko

Formanin menolippu maailmanmaineeseen ja elokuvahistoriaan keskeiselle paikalle tuli odottamattomassa muodossa. Kirk Douglas oli vuosia yrittänyt saada rahoituksen Ken Keseyn vuonna 1962 ilmestyneen Yksi lensi yli käenpesän -romaanin filmatisointiin, mutta ilman tulosta. 1970-luvun alkupuolella Douglas antoi poikansa, tuolloin San Franciscon syke -televisiosarjasta tutun Michael Douglasin yrittää. Nuorempi Douglas tyytyi vain tuottajan rooliin eikä haaveillut päähenkilön näyttelemisestä, toisin kuin isänsä, joka nähtiin samassa roolissa romaanin vuosina 1963–1964 esitetyssä Broadway-sovituksessa.

Douglasin kanssa elokuvan tuottajaksi tuli Saul Zaentz. Alkuvaiheessa elokuvan ohjaajaksi kaavailtiin Hal Ashbya, joka oli juuri tehnyt Saattokeikan (1973) Jack Nicholsonin kanssa. Tätä kautta Nicholson valikoitui päähenkilön, selväjärkisenä mielisairaalaan lähetettävän Randle McMurphyn rooliin. Alaikäisen makaamisesta vankeustuomion saanut McMurphy itse halusi mielisairaalaan, jotta hän voisi vältellä työntekoa ja varsinaista vankilaa. McMurphy tulee kuitenkin saamaan kovempaa kohtelua kuin olisi osannut kuvitellakaan, mutta toisaalta hän myös innoittaa osaa mielisairaalan potilaista löytämään tien takaisin elämään.

Yksi lensi yli käenpesän kuvattiin vuoden 1975 kolmen ensimmäisen kuukauden aikana. Forman valitsi kuvaajakseen taitavan Haskell Wexlerin, mutta kaksikko ei tullut toimeen ja Wexlerin tilalle otettiin Tappajahain Bill Butler. Wexler ja Butler saivat molemmat krediitin elokuvan kuvauksesta, vaikka Wexler myöhemmin väittikin, että muutamaa minuuttia lukuun ottamatta koko elokuva oli hänen kuvaamansa.

Hyvin vaatimattoman kahden miljoonan dollarin budjetin peräti 2,2:lla miljoonalla dollarilla ylittänyt elokuva oli tästä huolimatta erittäin halvalla tuotettu teos: inflaatioon suhteutettuna budjetti vastaisi nykyrahassa noin 20:tä miljoonaa dollaria.

Yksi lensi yli käenpesän sai fantastisen vastaanoton arvostelijoilta, palkintojenjakajilta ja ennen kaikkea yleisöltä tehden Nicholsonista todellisen supertähden. Yhdeksän Oscar-ehdokkuutta saanut elokuva voitti kaikki viisi tavoitelluinta palkintoa: parhaan elokuvan, ohjauksen, (sovitetun) käsikirjoituksen, miespääosan ja naispääosan palkinnot. 

Yksi lensi yli käenpesän keräsi Yhdysvalloissa yli 100:n miljoonan dollarin lipputulot, mutta Euroopassa menestys oli suhteellisesti vieläkin parempi. Se sai Isossa-Britanniassa 9,65 miljoonaa, Saksassa 5,6 miljoonaa, Ranskassa 4,75 miljoonaa ja Espanjassa 3,7 miljoonaa katsojaa. Suomessa elokuvan menestys oli fantastinen: yli kymmenen vuotta täkäläisillä valkokankailla pysynyt elokuva keräsi yhteensä 821 736 katsojaa. Vuonna 1972 alkaneen virallisen katsojatilastoinnin ajalta Formanin filmi on Suomen toiseksi katsotuin ulkomainen elokuva.

Beverly D'Angelo ja John Savage elokuvassa Hair (1979). Kuva: United Artists

Hippimusikaali Hair

Edellisen elokuvansa menestyksen jälkeen Formanilla on epäilemättä ollut vapaat kädet valita seuraava projektinsa. Sellaiseksi valikoitui 1960-luvun lopun Broadway-musikaaliin pohjautuva Hair, tarina Vietnamin sotaan värvätystä nuoresta miehestä, joka kohtaa matkallaa toisenlaista elämää eläviä hippejä. Maltillisella, mutta edellistä huomattavasti suuremmalla 11:sta miljoonan dollarin budjetilla kuvatun elokuvan pääosissa nähtiin John Savage, Treat Williams ja Beverly D'Angelo, jotka kaikki nousivat pinnalle filmin ansiosta.

Hair ei tarvinnut Oscar-ehdokkuuksia menestyäkseen Euroopassa, mutta Yhdysvalloissa se jäi kauas vuoden katsotuimpien joukosta. Ranskassa ja Saksassa se sai yli kaksi miljoonaa katsojaa, kun taas Suomessa katsojia löytyi 134 452 kappaletta ja elokuvasta vuoden 14. katsotun ensi-ilta.

James Cagney elokuvassa Ragtime – toivon ja vihan aika. Kuva: De Laurentiis

James Cagney ja Ragtime – toivon ja vihan aika

Forman teki seuraavan elokuvansa italialaiselle tuottajamoguli Dino De Laureentikselle, joka oli hankkinut E. L. Doctorow'n Ragtime-romaanin filmatisointioikeudet. Kolmeen suureen yhdysvaltalaiseen kaupunkiin sijoittuva tarina seuraa 1900-luvun alun tapahtumia, todellisia ja fiktiivisiä. Forman ja De Laurentiis olivat liemessä, kun pääosaan palkattu Jack Nicholson jättäytyi pois kuukautta ennen kuvausten alkua. Saadakseen filmilleen tähden, Forman kääntyi eräässä tilaisuudessa tapaamansa James Cagneyn puoleen ja tarjosi tälle mitä tahansa tämän haluamaa roolia. 81-vuotias Cagney otti tehtävän vastaan, palasi valkokankaille viimeisen kerran ja yli 20:n vuoden tauon jälkeen.

Valtavalla 32:n miljonaan dollarin, nykyrahassa liki 90:n miljoonan dollarin, budjetlla tuotettu Ragtime – toivon ja vihan aika (1981) sai peräti kahdeksan Oscar-ehdokkuutta, mutta sovitettua käsikirjoitusta lukuun ottamatta sitä ei huomioitu pääkategorioissa. 155-minuuttinen elokuva oli taloudellinen epäonnistuminen: Yhdysvalloista lipputuloja kertyi vain reilun kymmenen miljoonan verran ja Euroopassakin elokuvaan suhtauduttiin nihkeästi. Ranskassa se sai sentään 1,3 miljoonaa katsojaa, mutta Saksassa vain 155 000 ja Suomessa hyvin vaatimattomat 11 965 katsojaa.

Amadeus. Kuva: Warner Bros.

Amadeus ja paluu huipulle

Formanin paluu koko maailman puheenaiheeksi tapahtui Peter Shafferin oma näytelmänsä pohjalta käsikirjoittamalla Amadeuksella (1984). 161-minuuttinen suurelokuva kertoo osittain tositapahtumiin pohjautuvan, mutta vahvasti fiktiivisen tarinan säveltäjänero Wolfgang Amadeus Mozartista (1756–1791) häntä vihanneen ja kadehtineen sekä lopulta murhanneen kollegan, Antonioni Salierin (1750–1852), silmin. Todellisuudessa Salieri ei Mozartia murhannut.

Amadeuksen päärooleihin Mozartiksi ja Salieriksi palkattiin Tom Hulce ja F. Murray Abraham. Ennen kuin Forman päätti tehdä elokuvan pääasiassa yhdysvaltalaisilla näyttelijöillä, nuori Kenneth Branagh oli vahvoilla Mozartin roolin esittäjäksi. Vähän ennen kuvausten alkua Meg Tilly loukkasi jalkansa ja hänet korvattiin Elizabeth Berridgellä, joka nähtiin Mozartin vaimona.  Forman kuvasi elokuvansa synnyinmaassaan Tshekissä.

Zaentzin tuottaman Amadeuksen budjetti oli alle puolet Ragtimen omasta, mutta tällä kertaa mahdolliset pelot tappiolle jäämisestä olivat turhia: Amadeuksesta tuli sensaatio. Yksitoista Oscar-ehdokkuutta saanut elokuva voitti kahdeksan Oscaria, mukaan lukien parhaan elokuvan palkinnon ja Formanin uran toisen parhaan ohjauksen pystin. Suomessa Formanille myönnettiin parhaan ulkomaalaisen ohjaajan Jussi-palkinto. 

Amadeus oli Yhdysvalloissa vuoden 12. katsotuin ensi-iltaelokuva ja Euroopassakin vastaanotto oli lämmin: Ranskassa elokuvan näki yli 4,5 miljoonaa katsojaa. Suomessa Formanin elokuvalle kertyi peräti 473 559 katsojaa ja se oli koko 1980-luvun neljänneksi katsotuin ulkomainen elokuva.

Faizura Balk elokuvassa Valmont (1989). Kuva: Future Film

Valmont – Forman vastaan Frears

1980-luvun lopulla Choderlos de Laclosin (1741–1803) romaani Vaarallisia suhteita päätyi valkokankaalle lyhyen ajan sisällä kahdesti toinen toistaan vaikuttavampana teoksena. Vuonna 1988 brittiläinen Stephen Frears ohjasi Valheet ja viettelijät -nimisen sovituksen brittiläis-yhdysvaltalaisena yhteistuotantona. Nykyrahassa 30:llä miljoonalla dollarilla tuotetun korkeatasoisen elokuvan pääosissa nähtiin Glenn Close, John Malkovich, Michelle Pfeiffer ja Uma Thurman. Elokuva sai seitsemän Oscar-ehdokkuutta, myös parhaan elokuvan kategoriassa, ja voitti lopulta kolme Oscaria. Myös yleisömenestys oli hyvä ja Suomessakin elokuva sai liki 80 000 katsojaa.

Frearsin elokuva pohjautui toisaalta de Laclosin romaaniin, mutta myöskin Christopher Hamptonin sen pohjalta kirjoittamaan näytelmään. Formanin ranskalais-brittiläinen Valmont (1989) sen sijaan pohjautuu vain de Laclosin romaaniin ja eroaa siitä syystä monin tavoin Frearsin elokuvasta, vaikka pääpiirteissään kyseessä on sama tarina.

Forman valitsi elokuvansa päärooleihin nuoria näyttelijöitä Yhdysvalloista ja Isosta-Britanniasta. Amadeuksesta paitsi jäänyt Meg Tilly pääsi nyt madame de Tourvelin rooliin, kun taas Annette Bening ja Colin Firth saivat elokuvan varsinaiset pääroolit. Cecilenä nähtiin 15-vuotias Faizura Balk.

Valmontista tuli huomattavasti kalliimpi ja parikymmentä minuuttia pidempi elokuva kuin Frearsin Valheista ja viettelijöistä. 137-minuuttisen elokuvan budjetti oli nykyrahassa yli 65 miljoonaa dollaria. Ainoastaan pukusuunnittelustaan Oscar-ehdokkuuden saanut elokuva keräsi Yhdysvaltain elokuvateattereista vain miljoonan dollarin lipputulot ja esimerkiksi Ranskassa ja Saksassa se sai vain pienen osan Frearsin elokuvan yleisöstä. Suomalaiset sen sijaan innostuivat tästäkin tulkinnasta, vaikka Frearsin ja Formanin elokuvat tulivat molemmat Suomen-ensi-iltaan vuoden 1989 aikana. Vuositilastossa ne sijoittuvat peräkkäisille sijoille: Frearsin versio sai 77 538 ja Formanin 73 958 katsojaa.

Woody Harrelson elokuvassa Larry Flynt – minulla on oikeus (1996). Kuva: Universal Pictures

Larry Flynt – minulla on oikeus

Formanin kymmenes pitkä elokuva, Hustler-pornolehden kustantajasta kertova Larry Flynt – minulla on oikeus (1996), valmistui 32 vuotta esikoispitkän jälkeen. Tätä ennen Formanin oli tarkoitus ohjata Michael Crichtonin romaaniin pohjautuva ja tämän itsensä tuottama Verkossa, mutta Formanin ja Crichtonin välisten erimielisyyksien takia näin ei tapahtunut. Barry Levinsonin ohjaama filmatisointi valmistui vuonna 1994 ja osoittautui suureksi yleisömenestykseksi huonoista arvosteluista huolimatta.

Larry Flynt -elokuvan käsikirjoituksen laativat Scott Alexander ja Larry Karaszweski, jotka kirjoittivat myös Tim Burtonin ohjaaman Ed Woodin (1994), elokuvaohjaaja Edward D. Wood Jr:n "elämäkertaelokuvan". Woody Harrelsonin, Courtney Loven ja Edward Nortonin tähdittämä elokuva sai runsaasti huomiota ja suuren suosion videotallenteena, mutta teatterilevityksessä se ei ollut erityisen suuri menestys. Laadukas elokuva Formanille ominaisella satiirisella sävyllä kerrottuna ei herättänyt eurooppalaisyleisössä senkään vertaa kiinnostusta kuin yhdysvaltalaisissa. Oscar-ehdokkuuksia julkistettaessa Harrelson sai ehdokkuuden miespääroolistaan ja Forman ohjauksestaan, mutta kumpikaan ei voittanut palkintoa.

Jim Carrey elokuvassa Man on the Moon (1999). Kuva: Universal Pictures

Man on the Moon

Larry Flyntin tarinan jälkeen Forman ohjasi heti toisen värikkään elämäkertaelokuvan,  koomikko-näyttelijä Andy Kaufmanista kertovan Man on the Moonin (1999). Omalaatuisena koomikkona tunnetun ja lähinnä Yhdysvalloissa Taxi-televisiosarjan ansiosta tunnetun Kaufmanin rooliin saatiin aikansa supertähti Jim Carrey. Hittikomedioiden naamanvääntelijänä tunnettu Carrey teki tuohon aikaan merkittäviä roolitöitä vakavammissa ja kunnianhimoisemmissa elokuvissa, ja hänet olikin juuri nähty Peter Weirin The Truman Show'n (1998) pääosassa. Weirin elokuva oli myös loistava yleisömenestys ympäri maailman, mutta Man on the Moonista tuli pikemminkin kulttielokuva.

Man on the Moon on huolella tehty 1970-luvun epookki, mutta ei kovin mittava sellainen. Kuitenkin filmin budjetti oli pökerryttävät 82 miljoonaa dollaria, nykyrahassa yli 120 miljoonaa; Carreyn palkkio oli 12 miljoonaa dollaria. Carreyn lisäksi elokuvan päätehtävissä nähtiin Danny DeVito ja Courtney Love.

Man on the Moonista tuli korkealuokkainen elokuva, mutta tietyllä tavalla outo ja vaikeasti lokeroitava tapaus. Tämä näkyi myös yleisömenestyksessä ja palkintojenjaossa: Carreyn suosioon nähden se oli karsea floppi ja ensimmäistäkään Oscar-ehdokkuutta ei osunut kohdalle. Sen sijaan Euroopassa elokuvaa ymmärrettiin paremmin ja Forman kävi Berliinin filmifestivaaleilla pokkaamassa parhaan ohjaajan palkinnon.

Natalie Portman elokuvassa Goyan aaveet (2006). Kuva: Sony Pictures

Goyan aaveet

Formanin kahdestoista ja viimeinen pitkä elokuva valmistui vuonna 2006, 42 vuotta ensimmäisen jälkeen. 1700-luvun Espanjaan sijoittuva epookki kertoo fiktiivisen tarinan taidemaalari Francisco Goyasta ja tämän muusana toimivasta naisesta, jota Espanjan inkvisitioiden aikaan syytetään noituudesta. Goyan roolissa nähdään Stellan Skarsgård, onnettomana muusana Natalie Portman ja soppaan sotkeutuvana munkkina Javier Bardem.

Espanjassa kuvattu Goyan aaveet oli yhdysvaltalais-espanjalainen yhteistuotanto, jonka noin 50:n miljoonan dollarin budjetti antoi Formanille vielä kerran mahdollisuuden tehdä näyttävää epookkia. Amadeuksen ohjaajan paluu samantyylisen aiheen pariin tapahtui aikana, jolloin tällaisille elokuville ei enää annettu mahdollisuutta menestyä. Goyan aaveet pyöri Yhdysvalloissa vain 49:ssä teatterissa ja keräsi miljoonan dollarin lipputulot, Euroopan elokuvateattereissa se sai yhteensä vajaat miljoona katsojaa. Myös kriitikoiden antama vastaanotto oli vaatimaton, eikä Goyan aaveet saanut merkittäviä palkintojakaan.

Formanin ura numeroina

Milos Forman ohjasi 42:ssa vuodessa yhteensä 12 pitkää elokuvaa, joista kaksi voitti parhaan elokuvan Oscar-palkinnon ja Forman voitti itse kahdesti parhaan ohjauksen Oscarin. Formanin elokuvat voittivat yhteensä 13 Oscar-palkintoa ja saivat lisäksi 20 Oscar-ehdokkuutta.

Suomessa vuonna 1972 alkaneen virallisen katsojatilastoinnin aikana kahdeksan Formanin elokuvaa sai Suomen-ensi-iltansa. Nämä elokuvat keräsivät yhteensä peräti 1 596 172 katsojaa.