La La Land (2016)

32-vuotiaasta Damien Chazellesta tuli tänä vuonna historian nuorin parhaan ohjaajan Oscarin voittaja. La La Land, Chazellen kolmas pitkä elokuva, palkittiin myös Emma Stonen naispääosasta sekä kuvauksesta, lavastuksesta, musiikista ja alkuperäisestä laulusta – eikä suotta.

Whiplash-läpimurtoelokuvassaan (2014) Chazelle kuvasi nuorta rumpalia, jolle musiikki on kaikki kaikessa. La La Land ei ole siltä osin kaukana ohjaajan edellisestä teoksesta. Uudessa elokuvassa Sebastian (Ryan Gosling) on jazz-pianisti henkeen ja vereen, Mia (Stone) puolestaan haaveilee urasta näyttelijänä ja Hollywood-tähtenä. Molemmat ovat kuitenkin kaukana tavoitteistaan: Sebastian on pennitön uneksija, joka ei tätä vauhtia koskaan saa perustettua haluamaansa jazz-klubia, Mia puolestaan työskentelee Warnerin studion kahvilassa ja juoksee koe-esiintymisissä ilman toivottua tulosta. Molemmille taide ja kulttuuri on koko elämä, mutta muuten he ovat erilaisia ihmisiä: Sebastian sulkeutunut ja itsetietoinen, eloisa Mia puolestaan tasapainottelee itsevarmuuden ja täydellisen epävarmuuden välillä. Nämä kaksi ”nuorta” päätyvät yhteen, mutta miten suhteelle käy, kun molemmat alkavatkin edetä urillaan?

La La Land on Chazellen rakkaudentunnustus 1950-luvun värimusikaaleille, eritoten Stanley Donenin ja Gene Kellyn Laulaville sadepisaroille (1952), joka sekin kertoo Hollywoodista. Chazelle ja kuvaaja Linus Sandgren ovat luoneet visuaalisesti rikkaan teoksen: filmille kuvattu, elävä, värikäs ja tyylitelty laajakangaselokuva viimeisen päälle, kuten elokuvan alun CinemaScope-vitsi lupaileekin. Nykypäivään sijoittuva, mutta enemmän viidenkymmenen vuoden takaista maailmaa ja elokuvaa muistuttava La La Land innostaa varmasti niitä, jotka ovat oikeasti nähneet vanhoja musikaaleja sekä niitä, jotka muistavat joskus ehkä nähneensä niiden julisteen jossakin, ehkä jopa omalla seinällään. La La Land on elokuva vanhojen elokuvien ystäville ja niille, joille idea vanhasta elokuvasta on houkuttelevampi kuin itse elokuva.

Chazelle on kuvannut elokuvan laulu- ja tanssinumerot yhtenä pitkänä ottona, aivan kuten 1950-luvulla tehtiin Gene Kellyn, Fred Astairen ja kumppaneiden kanssa: he osasivat tanssinsa ja laulunsa, ei ole mitään järkeä pätkiä sellaista useampaan kuvaan. Gosling tai Stone eivät kumpikaan ole laulajia, mutta heidän roolisuorituksensa ja yhteistyönsä ovat tärkeämmässä osassa kuin laulutaidot. Roolihahmot ovat tutunlaiset molemmille näyttelijöille: Gosling on riivattu, sivistynyt, komea ja karismaattinen nuorehko mies ja Stone älykäs, sanavalmis, hauska ja itsevarmuudessaan pirullisen seksikäs.

Kunnon musikaalin tapaan La La Land on tahallisesti toivottoman romanttinen tapaus. Jos kaikki sitä edeltävä ei jo moista ollut, niin viimeistään elokuvan loppu on silkkaa siirappia.

Nostalginen, klassista ja nykypäivän elokuvakerrontaa ja keinoja hyödyntävä elokuva toimii loistavasti, vaikkei se mikään Laulavat sadepisarat olekaan.

LISÄMATERIAALI:

Ei lisämateriaalia.

BLU-RAY-JULKAISU: