aleksiskivenelama

ALEKSIS KIVEN ELÄMÄ
Suomi 2001

Ohjaus: Jari Halonen
Käsikirjoitus: Jari Halonen
Tuotanto: Jari Halonen
Pääosissa: Marko Tiusanen, Jari Salmi, Karoliina Kudjoi

1 tunti 41 minuuttia


Aleksis Kiven elämä
päättyy Suomen huipulle, korkealle kalliolle, maailman katolle Oravan laulu -sävelmän soidessa taustalla. Näistä kuvista ja näistä tunnelmista olisi moni muu filmintekijä saattanut suurmieselokuvansa aloittaa, mutta niihin Jari Halonen omansa päättää. Elokuvan loppu onkin koko teoksen osista kaikkein lähimpänä valtavirtaa, muilta osin Halosen elokuva on erittäin omalaatuinen, jopa ainutlaatuinen. Se on myös mestariteos, ehkä koko 2000-luvun paras kotimainen elokuva tähän mennessä.

Halosen käsikirjoittama, tuottama ja ohjaama elokuva, jossa hänellä on myös sivurooli näyttelijänä, alkaa tekstillä ”Jari Halonen tuotantoa” (sic), joka on useammallakin tavalla sellainen virhe, jota ei Aleksis Kivestä kertovassa elokuvassa pitäisi olla. Onneksi sen jälkeen ei virheitä juuri olekaan, ei ainakaan sellaisia, joihin ns. tavallinen katsoja kiinnittäisi huomiota. Toki joku historiaa hyvin tunteva voi nähdä virheitä lavastuksessa ja puvustuksessa tai vaikkapa valaistuksessakin, mitä siis tulee historialliseen paikkaansapitävyyteen. Sen sijaan Aleksi Kiven elämää ei tarvitse juurikaan tuntea huomatakseen, että Halonen on ottanut taiteellisia vapauksia jättäen pois tiettyjä, ehkä todellisessa elämässä hyvinkin merkityksellisiä seikkoja, joilla ei ole ollut varsinaisesti mitään virkaa itse filmissä. Tokihan filmi myös alkaa vasta siitä vaiheesta, kun Kivi on jo ylioppilaslakin saanut. Mieluummin näin kuin jos 100 minuuttiin yritetään laittaa koko miehen elämä, vaikka se olisikin ollut niin lyhyt kuin Aleksis Kiven 38-vuotinen taival.

 

Aleksis Kiven elämä ei siis kuvaa päähenkilönsä koko elinkaarta, mutta antaa kyllä viitteitä siitä, mitä hänen lapsuutensa on saaattanut olla. Halonen kuvaa Kiven (Marko Tiusanen) veljekset Seitsemän veljeksen tapaisiksi heikkolahjaisiksi aikuisiksi lapsiksi, joiden vanhemmat näyttävät olevan joko samaa sakkia tai yksinkertaisesti niin perin kyllästyneitä tähän touhuun, etteivät viitsi enää edes puhua. Pappihan Aleksis-pojasta piti tulla, siksi hänet Helsinkiin kouluun lähetettiin, mutta niin vain pojan veri veti taiteen pariin. Eikä minkä tahansa taiteen, vaan suomalaisen kirjallisuuden, jonka hän alullepani pienessä ulkorakennuksessa, joka sijaitsi hänen tukijansa ja mahdollisen rakastajattaren Charlotta Lönnqvistin (Sue Lemström) pihamaalla.

Halosen visio Kivestä ulkonäöltään, olemukseltaan ja käytökseltään on juuri niin omalaatuinen ja teatraalinen kuin häneltä uskaltaa odottaakin. Kivi on lähes kierosilmäinen, likaisiin vaatteisiin pukeutuva tosikko, jonka elämällä on kaksi tarkoitusta: kirjoittaminen ja rakkaus. Jälkimmäisen hän menettää, ennen kuin oikeastaan ehtii sitä kunnolla omakseen saamaankaan. Edeltävän tarkoituksen, kirjoittamisen, toteuttaminen on hyvin vaikeaa, sillä vaikka paperia ja mustetta saa kaupasta, niin jostakin pitäisi saada rahaa niiden ostamiseen. Kirjoittaminen suomeksi ei kannata, kun valtaosa suomenkielisestä väestöstä ei joko osaa lukea tai varattomuudestaan johtuen kykene ostamaan minkäänlaista kirjallisuutta. Niinpä Kiven aikuiselämä on yhtä tuskaa: häntä halveksuvat ruotsinkieliset ylhäiset Runebergia myöten, toisaalta niinikään merkittävään asemaan yltäneet suomalaismieliset professorit tukevat häntä henkisesti ja taloudellisesti, mutta heistä vain Kiven elämän täyttää se luomisen tuska, joka kirjoittamiseen kuuluu. Rakkauselämää hänellä ei ole, vapaa-ajasta ei tuohon aikaan ollut tavallinen suomalainen kuullutkaan, eikä terveyttä ylläpidetty juuri millään muulla kuin saunalla ja viinalla, joihin myös Kivi tutustuu.

 

Kiven omalaatuisuuden, mutta selväjärkisyyden ja nerokkuuden vastapainona nähdään hänen paras ystävänsä Emil (Jari Salmi), joka kaikkien merkkien mukaan on joko seinähullu, alkoholisti, narkomaani tai kaikkia näitä. Oikeastaan voisi sanoa, että elokuvan ainoat ns. normaalisti käyttäytyvät tai normaalin olemuksen omaavat ihmiset ovat juuri niitä, joissa ei tänäkään päivänä ole mitään värikästä: yhteiskunnan kerma, senaattorit, professorit, ym.

Halonen onnistuu filmissään kiinnittämään katsojan huomion niihin kolmeen seikkaan, joihin pitäisikin, mutta joista ainakin yhtä usein laiminlyödään: henkilöhahmot, tarina ja visuaalisuus. Henkilöhahmothan ovat melkolailla yhtä kuin näyttelijät, sillä ilman näyttelijää ei ole henkilöhahmoakaan. Halosen ohjauksessa tutut ja vähemmän tutut kasvot tekevät hahmoistaan kiinnostavia, myös niitä värittömiä senaattoreita näyttelevät henkilöt. Melkeinpä jokaisessa puheroolin omaavassa hahmossa on jotakin kiinnostavaa, monissa hyvinkin paljon.

Tarina kulkee hyvään tahtiin ja ongelmitta, siitäkin huolimatta, että Halonen on päättänyt jakaa filmin hyvin selkeästi kolmeen eri näytökseen, teatterinomaisesti. Teatterinomaistahan on filmissä myös näyttelijäsuoritukset, mutta mitään filmattua teatteria Aleksis Kiven elämä ei silti ole. Jos se olisi, elokuvasta puuttuisi rytmi eikä sen tarina kulkisi yhtään mihinkään, senhän ovat Wilho Ilmarin ohjaamat Nummisuutarien ja Seitsemän veljeksen filmatisoinnitkin todistaneet.

Elokuvaan ei ole otettu mukaan yhtäkään kuvaa, jonka ainoa mukanaolon syy olisi sen kauneus, mutta toimintaa ja ympäristöä kuvaavat otokset luovat sellaista tunnelmaa ja atmosfääriä, johon hyvin harva filmi pystyy. 1800-luvun lopun Suomi herää ensimmäistä kertaa henkiin sitten Edvin Laineen Täällä Pohjantähden alla -filmatisoinnin.

Aleksis Kiven elämää voisi varmasti analysoida loputtomasti. Tärkeimmät sitä koskevat kysymykset lienevät: miksi Kivi, hänen perheensä ja oikeastaan kaikki hänen elämänsä tärkeät ihmiset kuvataan  seitsemän veljeksen tapaisina outolintuina, kun taas auktoriteettiset hahmot ovat hieman kuin Seitsemän veljeksen opettaja. Ehkä juuri tästä syystä, ehkä jostakin aivan toisesta syystä. Ehkä Halonen ihailee Aleksis Kiveä, ehkä ei, mutta miksi kukaan näkisi näin suurta vaivaa tehdäkseen elokuvan miehestä, josta ei pidä?

Mainittakoon vielä, että Halosen filmi valmistui juuri siihen aikaan, jolloin ns. suurmieselokuvat menivät yleisöön. Timo Koivusalo ohjasi kolme enemmän tai vähemmän huonoa filmiä neljästä toinen toistaan suuremmasta taiteilijasta: Tapio Rautavaarasta ja Reino Helismaasta Kulkurin ja joutsenen (1999), Irwin Goodmanista Rentun ruusun (2001) ja Jean Sibeliuksesta Sibeliuksen (2003). Markku Pölönen teki Rauli Badding Sommerjoesta Baddingin (2000). Kaikki nämä filmit olivat suuria yleisömenestyksiä, mutta Aleksis Kiven elämä ei sitä ollut. Uskottavin selitys lienee se, että Halosen filmi oli liian omalaatuinen menestyäkseen, mutta jos puhutaan taiteellisesta tasosta, niin eivät mainitut Koivusalon ja Pölösen filmit ole mitään Halosen omaan verrattuna.


LISÄMATERIAALI

50-minuuttinen kuvauspäiväkirja.

DVD-JULKAISU

  Julkaisija: VLMedia
  Tekstitys: Suomi, englanti, ruotsi
  Ääni: Dolby Digital 2.0
  Kuva: 16:9 (1.85:1)
  Levyjä: 1

s

Osta tämä elokuva

 | 

Ensi-illat

Keskiviikko 22.5.

aladdinjuliste

Perjantai 24.5.

phenomenajul ternetninjajul

Lisää ensi-iltoja

Seuraavat kotimaiset:

elvisjaonervajuliste angrybirds2teaserjul aatosjaaminejuliste veeranmaaginenelamajuliste

Lisää kotimaisia ensi-iltoja