DÄR VI EN GÅNG GÅTT
Suomi 2011

Ohjaus: Peter Lindholm
Käsikirjoitus: Jimmy Karlsson
Tuotanto: Aleksi Bardy, Annika Sucksdorff / Helsinki-Filmi
Pääosissa: Jessica Grabowsky, Elmer Bäck, Jakob Öhrman

2 tuntia

Peter Lindholm ohjasi uuden vuosituhannen alussa Kjell Westön romaaniin perustuneen Leijat Helsingin yllä -elokuvan, jatkaen Westön romaanien filmaamista viime vuonna Missä kuljimme kerran -suurtuotannolla, joka kattaa sekä elokuvan että minitelevisiosarjan. Epätasaisen ja suurelle yleisölle tuntemattomaksi jääneen uran tehnyt Lindholm sai uudessa Westö-projektissa käytettäväkseen 2,5 miljoonaa euroa, joka todellakin näkyy kuvassa, mutta käsikirjoituksessa ei lainkaan.  

Jimmy Karlssonin (Äideistä parhain, Näkymätön Elina) käsikirjoittama Missä kuljimme kerran -elokuva ei kuitenkaan kerro kahdessa tunnissa huomattavasti pidemmän televisiosarjan koko tarinaa, vaan tyytyy kertomaan Luciesta (elokuvan ainoan Jussi-ehdokkuuden saanut Jessica Grabowsky), Enokista (Elmer Bäck) ja Ecusta (Jakob Öhrman), muutamien muiden ohella. Heistä Lucie on rikkaan perheen hemmoteltuna tyttärenä kasvanut nuoreksi, itsepäiseksi vaan ei itsenäiseksi naiseksi, jonka on helppo puhua politiikkaa ja osoittaa sympatiaa työväenluokkaa kohtaan, kun hänelle kaikki on aina tullut ja on tuleva kuin Manulle illallinen.

Eccu puolestaan on keskiluokkaan kuuluvan rautatieläisen poika, joka ajatus- ja arvomaailmaltaan saattaa edustaa sitä kultaista keskitietä: hän ei ole vasemmisto- eikö oikeistolainen, mustavalkoisesti luokiteltuna. Sisällissodan aikana hänenkin on kuitenkin valittava puolensa ja todistettava veljessodan kauheudet. Aluksi sivustakatsojan rooliin tyytynyt Eccu lähtee mukaan taisteluun todistettuaan erään ystävänsä teloituksen ”sotilaiden” toimesta. Samanaikaisesti Lucie syö mansikkakakkua perheensä huvilassa ja tarjoaa palan asekätköjä etsiville punikeillekin. Sisällissotaan elokuva ei kuitenkaan pääty, vaan 1930-luvulle. Siihen mennessä ehditään tutustua lähemmin myös Enokiin, joka on köyhä poika suurine unelmineen – ei rahasta ja rikkauksista, vaan rakkaudesta. Samaan tuttavapiiriin lukeutuu myös Cedi (Oskar Pöysti), vahvasti oikeistolainen mies, joka saa lopulta oppia raskaimman kautta yhden jos toisenkin asian elämästä.

{slimbox#1 gl images/muut/arvostelut/2012/missakuljimmekerran1.jpg,images/muut/arvostelut/2012/missakuljimmekerran1_t.jpg,Peter Lindholm: Missä kuljimme kerran;images/muut/arvostelut/2012/missakuljimmekerran2.jpg,images/muut/arvostelut/2012/missakuljimmekerran2_t.jpg,Peter Lindholm: Missä kuljimme kerran; }

On tietysti sydäntälämmittävän optimistista olettaa, että nykyihmiset eli tämän elokuvan katsojat automaattisesti tietävät ne perimmäiset syyt, mitkä johtivat sisällissotaan. Lindholmin elokuva kun ei käsittele syitä ollenkaan, vaikka luokkaeroissahan vasta draamaa onkin. Sen sijaan Lindholm hyppää suoraan sodan alkusoittoon, joka tekee hyvin absurdin elokuvan, oudon menneisyyteen sijoittuvan vaihtoehtotodellisuuden: yhtäkkiä vain saapuu miehiä punaisine nauhoineen valvomaan helsinkiläisten elämää ja ampumaan heitä kadulle.

Erityisen tärkeää syiden kertominen ja tutkiminen ei ole vain dramatiikan, ihmis- ja ajankuvausten täydentämisen osalta, vaan myös ulkomaanlevityksen kannalta. Ulkomaillehan tätä elokuvaa ja TV-sarjaa yritetään Where We Once Walked -nimellä viedä, mutta ulkomaalaisia(kaan) tuskin kiinnostaa elokuva, jossa ei ole logiikkaa ja jossa näytetään vain seuraukset ilman syitä. Toivottavasti televisiosarjaversiossa ei ole tätä samaa ongelmaa.

Kuten mainittua, 2,5 miljoonan euron tuotantokustannukset todella näkyvät kuvassa. Elokuvan puvustuksen ja lavastuksen suunnittelijat rekvisiittaostajaa myöten ovat tehneet erittäin, erittäin hyvää ja esimerkillistä työtä – Missä kuljimme kerran voi hyvinkin olla parhaiten puvustettu ja lavastettu filmi suomalaisen elokuvan historiassa. Lasken tässä lavastukseen mukaan myös visuaaliset, tietokoneella luodut tehosteet, koska ne ovat merkittävä osa tätä elokuvaa ja sen tapahtumapaikkojen luomista. Itsenäisen Suomen lapsuusvuosien Helsinki, sen eri miljööt ja eri yhteiskuntaluokkien kodit ja ajanviettopaikat on ihailtavan hienosti toteutettuja.

Filmin audiovisuaalista maailmaa täydentävät entisestään Mauri Suménin komea, elokuvallinen musiikki ja Rauno Ronkaisen (Haarautuvan rakkauden talo, Harjunpää ja pahan pappi) kuvaus. Ronkainen on tunnetusti erittäin hyvä kuvaaja, jolla riittää visuaalista näkemystä ja kykyä toteuttaa sitä. Missä kuljimme kerran -elokuvan kohdalla Ronkainen lienee tehnyt tähänastisista parhaimman työnsä – olkoonkin, että kuvausjälki ei elokuvan alkupuolella ole yhtä komeaa kuin loppupuolella. Toki tietysti tämä(kin) elokuva olisi pitänyt kuvata filmille eikä digitaalisesti, sillä filmille kuvattuna sen visuaaliset arvot olisivat nousseet entistä paremmin esiin ja kuvaus tietysti itsessäänkin rikastunut.

{slimbox#1 gl images/muut/arvostelut/2012/missakuljimmekerran3.jpg,images/muut/arvostelut/2012/missakuljimmekerran3_t.jpg,Peter Lindholm: Missä kuljimme kerran;images/muut/arvostelut/2012/missakuljimmekerran4.jpg,images/muut/arvostelut/2012/missakuljimmekerran4_t.jpg,Peter Lindholm: Missä kuljimme kerran; }

Siinä mistä tarinasta ja kerronnasta puuttuu logiikka ja filmi on täynnä töksähteleviä kohtauksia ja suuria juoniaukkoja, on mukaan saatu myös hieman äärimmäisiä tunteitakin. Ikävä kyllä nämä tunteet ovat läsnä vain kohtauksissa, joissa herkutellaan punaisten ja valkoisten sisällissodan aikana tekemillä epäinhimillisillä teloituksilla ja muilla raakuuksilla. Tämä ei tosin ole mikään poikkeus sotaelokuvan lajityypissä eikä edes suomalaisissa sisällissotafilmeissä.

En ole Missä kuljimme kerran -produktion televisiosarjaversiota nähnyt, mutta voisin sen näkemättäkin väittää, että se on parempi ja johdonmukaisempi kokonaisuus kuin tämä elokuva. Siksi harmittaakin elokuvan ohjaajan ja käsikirjoittajan puolesta, joiden arvostus ainakin yleisön silmissä on varmasti ainakin jossain määrin laskenut tämän elokuvan myötä. Historiahan senkin todistaa, että vain hyvin harvat suomalaiset televisiotuotannot muistetaan vuosikymmeniä niiden valmistumisen jälkeen; Kahdeksan surmanluotia ja Myrskyluodon Maija ovat TV-tuotannoistamme tunnetuimpia. Näin ollen elokuvaversio tulee jäämään televisiosarjaa näkyvämmin suomalaisen elävän kuvan historian lehdille, eikä se ole hyvä asia ohjaajan ja käsikirjoittajan kannalta ajateltuna. Blu-ray-julkaisun lisämateriaaleissa ohjaaja tunnustaakin elokuvan olevan mahdoton seurata ja emotionaalisen puolen ongelmat, siis suomeksi sanottuna tunnustaa epäonnistuneensa ja tehneensä huonon elokuvan. Harvinaista, ihailtavaa rehellisyyttä.

Kaiken tämän negatiivisuuden ja pettymyksen todistelun lopuksi toistettakoon, että elokuvan lavastaja Kaisa Mäkinen, puvustaja Anna Vilppunen ja kuvaaja Rauno Ronkainen ovat tehneet esimerkillistä työtä. Suuri hatunnosto heille sekä risuja heille, jotka keksivät palkata päärooleihin hyvin samannäköiset miehet ja kertoa tarinan niin, ettei voi pysyä perillä siitä, kumpi on kumpi.

(Elokuva-arvosteluiden tähtiasteikko on monimutkainen keksintö, mutta jos mainitut ansiot eivät oikeuta kolmeen tähteen viidestä, niin sitten olen ainakin osittain ymmärtänyt väärin käsitteen elokuva).


LISÄMATERIAALI

Suomalaisen elokuvan rintamalla harvinaisen kiinnostava ja informaatiorikas making of -dokumentti ja poistettuja kohtauksia ohjaajan kommentein. Tekstitetty suomeksi.


BLU-RAY-JULKAISU


Julkaisija:
Scanbox

Tekstitys:
Suomi, norja, tanska, ruotsi

Ääni:
DTS-HD Master Audio 5.1

Kuva:
16:9 (2.35:1)

Levyjä:
1

Ensi-illat

Keskiviikko 16.1.

ironsky2juliste2

Perjantai 18.1.

glassjuliste2 greenbookjuliste

Lisää ensi-iltoja

Seuraavat kotimaiset:

ironsky2juliste2 aurorajuliste olliverhawkjuliste ristorappaajajapullistelijajuliste

Lisää kotimaisia ensi-iltoja

Katsotuimmat kotimaiset 1970–

Katsotuimmat kotimaiset 1970–

1. Tuntematon sotilas (2017) 1 017 201
2. Uuno Turhapuro armeijan leivissä (1984) 750 965
3. Maa on syntinen laulu (1973)
711 909